Suur-Suomen unelma ja unohdus

Sari Näre/Jenni Kirves (toim.): Luvattu maa. Suur-Suomen unelma ja unohdus. Johnny Kniga 2014.

Lähihistorian harrastajana olen lueskellut viime vuosina kohtalaisen paljon eri kirjoja kotimaamme rähmällään olosta niin Neuvostoliittoon kuin Hitlerin Saksaan. Myös olen innolla lukenut nuorten tutkijoiden uusia näkökulmia sotiimme.

Nämä lähihistorian kuvaukset ovat tuntunee dramaattisilta ja yllättäviltä huolimatta siitä, että olen omaksunut lähihistorian asioita esimerkiksi Raoul Palmgrenin tulkinnoista, joiden totuusarvosta voi tietenkin kiistellä.

Että Suomi oli noin kovasti Hitlerin kelkassa. Että Neuvostoliitto todellakin Kekkosen aikana saattoi vaikuttaa itsenäisen kansakunnan asioihin. Että fasismi ja kommunismin stalinistinen muunnelma kävivät noinkin hyvin kauppansa.

Timo Vihavainen huomautti minulle somessa, kun kertoilin ensi vaikutelmia tästä Suur-Suomen oppaasta, että kyllä näistä asioista on jo tutkimusta olemassa. Ehkäpä historian ammattilaisella hyvinkin on. Yleisessä tietoudessa kyllä on selvästikin parantamisen varaa. Kaltaisiani hämmästelijöitä kun taitaa olla suuri joukko.

Luvatun maan sanoma on se, että ei Suur-Suomesta oikein haluttukaan puhua, kun pää oli lyöty Karjalan mäntyyn. Kommunistit siitä kyllä muistuttivat, mutta mitenkäs nyt sellaisten vallankaappaushaluisten puheisiin saattoi uskoa. Oula Silvennoinen väittää, että hiljaisuutta demareista Kokoomukseen haluttiin ylläpitää tietoisesti. Kansakunnan eliitti oli kääntänyt katseensa jo toiseen ilmansuuntaan ja "vaikeni kiusalliset yksityiskohdat kuoliaiksi".

Kotona näistä asioista kansakoulunopettajavanhempani kertoivat vain sirpaletietoa. Tulenjohtajana Toivo Kärjen tavoin Syvärillä ollut, kaikki viime sodat kolunnut isäni, ei sodasta paljonkaan kertonut. Sen hän antoi ymmärtää, että ei sinne lähtemisessä ollut vaihtoehtoa ja haluttomasti hän siellä oli. Oikeastaan vasta aivan viime vuosina päästyäni tutustumaan hänen rintamalta lähettämiinsä kirjeisiin, jonkinlainen kuva alkaa muodostua. Mikään Suur-Suomi intoilija ei hän ainakaan ollut, ja sellaisia ne miehet ja naiset siellä taisivat enimmäkseen olla. Niin todistaa myös tämä käsillä oleva kirja. Enemmistö oli vouhotusta vastaan.

Äitini, lotta, kertoi koululaisena olleensa fasistisen nuorisokahvilan asiakas Helsingissä. Ja joskus hän kertoi unelmoineensa pääsystä Mussolinin Italian nuorisoleireille. Hän osasi kyllä joskus ironisesti siteerata sen ajan fasistisia nuorisolauluja, mutta ei hän tannerilaisen sosialidemokraattisen kodin lapsena oikeasti sinimustiin äärioikeistolaisiin kuulunut.

Kummallakaan ei ollut harhakuvia Saksasta tai Neuvostoliitosta, vaikka isä heti sodan jälkeen liittyi Suomi-Neuvostoliitto seuraan, ja vanhoilla päivillään harrasti venäjää. Kumpikin taisi ymmärtää sodanjälkeisen ajan ulkopoliittiset realiteetit niin kuin valtaosa suomalaisista. Sellaista vaikenemista se oli.

Tätä vaikenemista kyllä vähän keskeytti 60-luvun radikalismi. Sillonhan alettiin vastustaa yleistä hiljaisuutta menneestä, ja hyvän pohjan tähän antoi Väinö Linnan tuotanto. Samalla avauduttiin kulttuurisesti länteen, ja kansallinen sisäänlämpiävyys alkoi hajota. Ikäpolveni herkesi taas kuitenkin hiljaiseksi 70-luvulla, kun taistolaishenki opiskelija- ja kulttuuripiireissä valtasi alaa. Neuvostoliitosta ei sopinut puhua kuin virallista YYA-puhetta.

Taistolaisten intomielisyyttä on verrattu 20-30-lukujen nationalistisiin nuorisovouhotuksiin. Samaa kiiluvasilmäisyyttä niissä onkin havaittavissa. Varhempi vouhotus kuitenkin johti traagisiin tuloksiin, jossa kymmenet tuhannet nuoret ihmiset menettivät henkensä, ja kärsimystä ja kurjuutta riitti kansakunnalle pitkiksi ajoiksi.

Luvatun maan pääsanoma on siinä, että vain harvat halusivat muistaa, miten tätä vaarallista pilvilinnaa rakennettiin puhumattakaan siitä, että hillujat oltaisiin pantu vastuuseen, kuten sentään sotasyyllisiä löydettiin poliitikoista. Suomessa sai poikkeuksetta roisissa hössäkässä mukana ollut älymystöeliitti jatkaa kaikessa rauhassa niin kuin ei mitään olisi tapahtunut yliopistoissa, kirkossa ja kirjailija- ja taidemaailmassa pitkälle sodan jälkeen.

Voi tietenkin kysyä tämän suomalaisen historiallisen kompromissin kohdalla, olisiko Suomi sitten voinut luopua vaurioitta näistä hengen voimista, kuten V. A. Koskkeniemi, Yrjö Kilpinen, Matti Kuusi, Ilmari Kianto, Rolf Nevanlinna, Eino Jutikkala, Martti Haavio, Maila Talvio, Mika Waltari ja niin edelleen? Ja mitä tällainen puhdistus sitten olisikaan aiheuttanut.

Ansiokkaasti Luvattu maa käy läpi käytettävissä olevia omaelämäkerrallisia tilityksiä ajasta. Parhaiten näistä tilittäjistä kyllä tuntuisi selviävän Mika Waltari, joka varoittelee kauhistelevansa sellaista hautajaispuhetta, jossa annetaan vainajalle kehut siitä, ettei hän koskaan jättänyt nuoruutensa ihanteita.

Sari Näreen ja Jenni Kirveksen toimittama Luvattu maa sisältää lukuisia yllättäviä yksityiskohtia ja näkökulmia. Eräs sellainen on viihdytyskiertueiden merkitys. Isältänikin joskus pääsi livahtamaan, että Harmony Sisters kävi rintamalla esiintymässä, ja lopulta kauniit naiset kiipesivät pöydälle laulamaan.

Luvatussa maassa kerrotaan asian toisena puolena se, että näihin viihdyttäjiin asemasodan aikana alettiin myös kyllästyä. Nythän heistä väännetään suuria sankaritarinoita. Ehkä Harmony Sisters isällenikin meni, mutta en usko hänen paljonkaan nauttineen Pallen sanoittamien Silmien välliin ryssää kaltaisista viharenkutuksista. Hän kun harrasti pääasiassa klassista musiikkia. Sellaisen musiikin kuuntelua harrasti rintamalla ja vielä sodan jälkeenkin muuan kivityömies Aarne Saarinen, josta myöhemmin tuli merkittävä kommunistijohtaja.

Heille Yleisradiota johtanut Hella Wuolijoki tarjosi muun sivistyksen ohella paljon kuunneltavaa raskaiden sotavuosien jälkeen.