Paul
Preston: The Last Stalinist. The Life of Santiago Carrillo. William
Collins 2014.
Kyllä.
Paul Prestonin kirjan nimi oli minulle yllätys: The Last Stalinist,
viimeinen stalinisti. Onhan kyseessä eurokommunismin ikonin
espanjalaisen Santiago Carrillon (1915-2012) elämäkerta. Carrillo
oli se henkilö, jota kaukaa ihailin jo 70-luvulta lähtien. Ihailuni
lähtökohta oli se, että kuvittelin Carrillon olevan vastapaino
kaikenlaiselle stalinismille ja 70-luvulla loistonsa päiviä
Suomessa elävälle taistolaisuudelle.
Stalinistihan
Carrillo oli mutta ei suinkaan valitettavasti viimeinen. Jos Preston
olisi päässyt tutustumaan Suomen poliittiseen elämään, hän
pistäisi kirjan nimeksi varmaankin ”Viimeinen stalinisti Suomea
lukuun ottamatta”. Meillähän vanhat taistolaiset jatkuvasti
harvoja poikkeuksia lukuun ottamatta näinäkin päivinä julistavat
stalinistisesti, etteivät kadu mitään.
Taisi se
Suomen monella lailla hyvän kehityksen 70-luku olla kyllä
poliittisesti aika kireä, kun Carrillon kaltainen dogmeihinsa
sidottu espanjalainen kommunisti täältä katsoen tuntui vapauden
airueelta.
Neuvostoliitto
kävi ankarasti eurokommunismia vastaan. Epäilyttävään porukkaan
kuuluivat Espanjan kommunistinen puolue, Italian kommunistinen puolue
ja alkuvaiheessa merkittävä osa Ranskan kommunisteista. Myös
Suomesta löytyi joitakin eurokommunisteiksi tunnustautuneita (Pentti
Saarikoski näkyvimpänä) ja eurokommunisteiksi haukuttuja (Arvo
Aalto, ns. kirveslinjalaiset johtohahmonaan Arvo Kemppainen,
ryhdikkäät ay-kommunistit Aarno Aitamurto ja Arvo Hautala sekä
oikeastaan kaikki SKP:n uudistusmieliseen enemmistöön kuuluneet).
Eurokommunistit tietenkin taistolaiset määrittelivät
neuvosvastaisiksi.
Miten
siis voikaan joku brittitutkija kutsua Carrilloa stalinistiksi? Paul
Preston ei ole kuka hyvänsä tutkija vaan erittäin arvostettu
Espanjan lähihistoriaan perehtynyt tutkija, joka on tehnyt muun
muassa diktaattori Francosta paksun elämäkerran sekä kirjan
Espanjan holokausteista. Mitä hyvänsä ei voi sanoa tutkija, joka
on jaksanut perehtyä niinkin tylsään henkilöön kuin Franco.
Nimittäin sellainen tämä armoton ja mennyttä maailmaa kaipaileva
pienikokoinen ja pyylevähkö upseeri oli. Ellei sitten lasketa
miksikään väriläikäksi sitä, että hän rakasti jalkapalloa,
metsästystä, kalastusta ja golfia.
Kommunistijohtaja
Santiago Carrrillo ei hänkään oikeastaan ollut mitenkään värikäs
tai räiskyvä persoona. Ei hän myöskään ollut erityisen
merkittävä ajattelija eikä kirjoittaja, vaikkakin hän julkaisi
ahkerana ihmisenä varsinkin viimeisinä vuosinaan paljon. Onpa hänen
teoksensa ”Eurokommunismi” käännetty melko tuoreeltaan
suomeksi 1978 (alkuperäinen nimi: ”Eurokommunismo” y Estado,
”Eurokommunismi” ja valtio 1977). Viimeisinä vuosinaan Carrillo
oli näkyvä hahmo espanjalaisessa mediassa vielä reilut
90-vuotiaana. Satuin itsekin kuulemaan vielä jokunen vuosi sitten
Espanjassa lomaillessani radiosta hänen haastatteluaan. Carrillo
puhui hyvin hitaasti ja selkeästi runsaan tupakoinnin käheyttämällä
äänellään. Sitä oli helppo seurata kielen harrastajankin.
Prestonin
kirjasta käyvät ilmi Carrillon suuret hetket. Ne alkoivat 1968
hänen asettuessaan vastustamaan Prahan miehitystä. Hän oli ollut
tuohon saakka uskollisista uskollisin Kremlin käskyjä kuuliaisesti
noudattava maanpaossa olevan puolueen puheenjohtaja. Carrillo
pragmaatikkona kuitenkin ymmärsi, että hänellä ei olisi mitään
mahdollisuuksia saada itselleen ja puolueelleen kannatusta
Espanjassa, jos sinnekin olisi lupa kutsua neuvostopanssareita avuksi
noin vain. Saman asian Suomessa ymmärsivät astetta
konkreettisemmin SKP:n Aarne Saarinen ja SKDL:n Ele Alenius. Olihan
useilla suomalaisilla kommunisteilla ja heitä lähellä olevilla
omakohtaisia kokemuksia puna-armeijasta jopa rintamatasolla.
Suuri
hetki Carrillolla oli myös 70-luvulla Francon kuoltua maan ollessa
vaarallisessa tilanteessa. Oli pelättävissä, että siirtymäkausi
toisi mukanaan väkivaltaa niin vasemmalta kuin oikealta.
Lisäongelmia tuotti myös baskien terroria käyttävä ETA-järjestö.
Carrillo
ohjasi päättäväisesti silloin suurta, tosin maan alla kiellettynä
toimivaa, kommunistista puoluetta ja sen laajaa, nuorta ja
toimintavalmista kannattajakuntaa. Hän ohjasi puolueensa välttämään
verenvuodatusta ja seikkailuja, joihin tilanne olisi antanut
paljonkin mahdollisuuksia. Maassa ETA:n lisäksi toimi terroria
harjoittavia
vasemmistoryhmiä,
joista Espanjan vasemmisto selkeästi irtisanoutui. Carrillo ei
antanut joukkojensa provosoitua silloinkaan, kun äärioikeistolainen
terroriryhmä murhasi neljä kommunistiasianajajaa Madridissa
syksyllä 1977. Kommunistit järjestivät laajan rauhanomaisen ja
hiljaisen mielenosoituksen vastalauseeksi. Kerrotaan kuningas Juan
Carloksen helikopterilla käyneen tutustumassa mielenosoitukseen.
Silloisen keskustalaisen pääministerin Adolfo Suarezin kanssa
kuningas ihaillen vakuuttui mielenosoituksesta – ja kommunistien
halusta rakentaa maata sovinnolle.
Juuri
Carillo, Suarrez ja kuningas takasivat hyvällä yhteistyöällään
sen, että siirtyminen Francon diktatuurista sujui sittenkin varsin
vähällä väkivallalla. Ei kommunistien eikä varsinkaan Carrillon
ollut helppo hyväksyä Francon valitsemaa kruununperijää eikä
monarkiaa, mutta niiden vastapainona Espanjaan saatiin
monipuoluejärjestelmä, parlamentaarinen hallinto, demokraattiset
vapaudet ja ihmisoikeuksien korostaminen. Niitä kaikkia Carrillo oli
alkanut kannattaa eurokommunismin ensimmäisenä lipunkantajana. Ja
lopulta myös Espanjan kommunistinen puolue sai laillisen aseman
monenkin kirjavan tapahtuman kautta, kun puolueen puheenjohtajan piti
liikkua maassa väärennetyllä passilla peruukkiin pukeutuen, vähän
niin kuin Lenin Suomessa ollessaan. Näin syntyi historiallinen
kompromissi, asia, joka on osoittautunut kestäväksi ja jonka
perustekijöitä Santiago Carrillo oli.
Suuri
hetki Carrillolle oli myös traaginen mutta onneksi lyhyt välivaihe,
kun upseerijuntta hyökkäsi asein Espanjan parlamenttiin ja käski
edustajia maahan. Vain kolme edustajaa sadoista ei totellut
määräystä. Carrillo jäi paikalleen istumaan, vaikka häntä
kohti tulikin uhkaavasti civil quardianin mies ase kädessä. Tämä
välittyi televisiosta ja lehdistä. Se miellytti espanjalaisten
sankarikaipuuta. Carrillo kohosi horjumattomaksi ja mitään
pelkäämättömäksi sankariksi kansan silmissä oltuaan siihen
saakka vielä monenkin pahin kuviteltavissa oleva vihollinen.
Mutta jo
tuossa vaiheessa Espanjan kommunistisen puolueen alamäki oli
alkanut. Parhaimmillaankaan 70-luvulla äänisaalis ei kohonnut
paljonkaan 10% suuremmaksi. Ja 80-alkuun tultaessa, tuohon
parlamenttivälikohtauksen aikoihin, se oli enää 3%. Hädin tuskin
Carrillo itse tuli valituksi parlamenttiin.
Espanjan
kommunistinen puolue oli joutunut ankariin sisäisiin riitoihin heti
lailliseksi tultuaan. Siinä oli vahva uudistuksia vaatinut linja,
vanhoillinen Neuvostoliittoon nojautuva siipi ja sitten
puolueapparaattia hallitseva Carrillon oma siipi. Prestonin mukaan
Carrillo torjui oman asemansa pelastamiseksi uudistusmieliset. Se
olisi ollut puolueen ainoa pelastus. Niin ei tehty, ja puolue, jota
Carrillo oli kaavaillut Espanjan kaksipuoluetulevaisuuden toiseksi
osapuoleksi, mureni mitättömiksi sirpalepuolueiksi. Carrillo itse
parlamentaarisen uransa loppuvaiheissa liittyi suurta suosiota
nauttivaan sosialistipuolueeseen rivijäsenen asemassa. Historian
viekkautta on se, että hän oli lähtöisin saman puolueen
nuoriso-osastosta, jonka hän taktikoi puolueen nuorisojohtajana
Espanjan kommunistiseen puolueeseen sisällissodan alkuvaiheessa.
Mitkä
olivat ulkoiset syyt Espanjan kommunistisen puolueen murenemiseen?
Sosialistinen puolue pääsi liikkeelle kärjessään nuori ja
fotogeneettinen Felipe Gonzalez. Sosialistit eivät kommunistien
lailla muistuttaneet aikaisempien vuosikymmenien ikävistä
tapahtumista. Samoin onnistuivat tekemän keskusta-oikeistolaiset
Suarezin johdolla ja oikeistolaiset Fragan johdolla. Espanja oli
sittenkin kehittynyt taloudellisesti jo Francon aikoihin, ja maa
modernisoitui nopeasti. Tähän keskiluokkaistumiseen kommunistit
eivät osanneet vastata vanhoilla keinoillaan.
Carrillo
oli totalitaristisen ajan kasvatti, Hitlerin ja Stalinin
hirmuvaltojen yhteenoton todistaja, joka hengenhädässään etsi
turvaa Neuvostoliitosta, se kun kuitenkaan ei laillista Espanjan
tasavaltaa jättänyt heittelle toisin kuin Eurooppa. Puhtailla
jauhoilla ei kyllä Neuvostoliitto ollut tietenkään asialla, mutta
apu Espanjan tasavallalle on kuitenkin Neuvostoliiton harvoja
kunniallisia välintuloja.
Carrillo
ei kuitenkaan ollut Neuvostoliitossa kuin puolisen vuotta saamassa
kommunistitoimitsijan kovaa koulutusta. Kieltä hän ei oppinut, hän
puhui espanjan lisäksi joten kuten ranskaa. Tupakanpolton hän
sieltä kyllä omaksui ja tavan ottaa aspiriinin päivässä –
jälkimmäistä tapaa hän noudatti 97 vuotta kestäneen elämänsä
loppuun saakka.
Prestonin
pahimpia syytöksiä Carrilloa kohtaan, on se, että tämä
osallistui Madridissa järjestettyihin Francon kannattajien,
viidennen kolonnan jäsenten teloituksiin. Silloin tasavaltalainen
nuorisojohtaja ei ollut kuin hieman yli 20-vuotias nuorukainen. Tulee
mieleen Urho Kekkosen kohtalo sisällissodassa punaisia teloittaneen
ryhmän johtajana, josta Kekkonen kärsi ilmeisesti paljonkin
myöhemmin tunnontuskia.
Vaikeissa
oloissa Madridin piirityksen aikana tehdyt teloitukset eivät vielä
oikeuta lyömään Carilloon stalinistin leimaa. Leima ei tulekaan
tästä vaan siitä, että hän pyrki koko ajan kiistämään ja
häivyttämään olleensa koskaan mukana asiassa. Vakuuttavasti
Preston osoittaa Carrillon yrittävän tässä ja monessa muussa
asiassa kertovan vain sellaista totuutta, joka profiloi häntä
mahdollisimman edullisesti. Carrillo sanoi, ettei kadu mitään.
Sellainen on kyllä inhimillistä ja poliitikoille ymmärrettävää,
mutta suuren ihmisen sädekehän se kyllä vie. Järjestelmällisessä
asioiden peittelyssä ja kiertelyssä on aineksia stalinistiseen
hengenelämään.
Muitakin
syytöksiä Carrillolle tulee kovasta ja turvallisuudesta
piittaamattomasta johtamisesta, jossa on stalinistisen teräksisyyden
piirteitä. Preston syyttää muun muassa ex-kommunisti ja Francon
jälkeisen ajan kulttuuriministeri Jorge Sempruniin vedoten Carrilloa
siitä, että Francon hallinto pääsi teloittamaan ay-johtaja Julian
Grimaun, koska EKP:n johto ei halunnut varmistaa Grimaun
turvallisuutta. Voi olla oikeutettu tämäkin syytös, mutta
pääsyyllinen tasavaltalaisen Grimaun teloitukseen 1963 oli
tietenkin Francon diktatuuri, johon muun muassa Nikita Hrutshev ja
silloinen paavi yrittivät turhaan vedota teloituksen estämiseksi.
Maanpaossa toimivaa kommunistipuolueen johto oli sentään voimiltaan
rajallinen.
Helppo
on yhtyä taas siihen Prestonin syytökseen, jonka mukaan Carrillon
itsevaltainen ja keskustelematon – siis stalinistinen – tapa
johtaa vei lopulta Espanjan kommunistisen puolueen tuhoon. Hän
kohteli kaikkia puolueen sisällä olevia kilpailijoitaan
käsittämättömällä ankaruudella. Tässäkin Isä Aurinkoinen oli
tien viitoittaja.
Tässä pidän sadetta marraskuussa 2014 Atochan kaupungonosassa Madridissa muistomerkin juurella, jonka Madridin kaupunki pystytti murhattujen asianajajien muistoksi. Matkalukemisenani oli Prestonin kirja Santiago Carrillosta.