Mänttä-Vilppulassako ei konserttitiloja?

Jotakuinkin säännöllisesti väitetään, että Mänttä-Vilppulasta puuttuvat konserttitilat. Tämä on nähty pullonkaulana musiikkielämän kehitykselle.

Mieteskelin asiaa Vilppulan kirkossa Vilppulan mieslaulajien hienossa perinteisessä joulukonsertissa sattumalta paikalla olleen joulukärpäsen suristellessa korvassani. Välillä huomasin sen suristelevan kuoronjohtaja Erlend Jantsikenen ympärillä.

Juuri Erlendin muistan painokkaasti vaatineen alueellemme konserttisalia takavuosina, kun vielä eli toivo, että kulttuurielämä saisi jotain viisi vuotta sitten tapahtuneesta kuntaliitoksesta.

Ymmärrän aktiivisten musiikinharjoittajien toiveen. Varsinkin harjoitustiloista on puutetta. Jos myyntiä uhkaavaa Koivuniemeä ei ole mahdollista säilyttää musiikin harjoitustilana, tilanne vaikeutuu entisestään.

Konserttitiloista ei alueellamme ole oikeasti pulaa. Vilppulan kirkko on tästä erinomainen muistutus. Onhan siellä nähty ja kuultu kaikkea oopperasta kamarimusiikkiin. Ja alueeltamme löytyy kaksi muuta erinomaisesti konserttikäyttöön sopivaa kirkkoa.

Radion sinfoniaorkesterin ikimuistoinen konsertti ennen joulua Liikuntasalissa todisti kapellimestari Hannu Linnun kehuin (KMV 22.12.), että jopa sinfoniaorkesterille meiltä löytyy aivan kelvollinen esiintymispaikka. Myös Honkahovi, Pekilo,Mäntän klubi, Göstan Kivijärvi-sali, Vilppulan urheilutalo ja kaupungintalo akustisesti kelpaavat vaativaankin musiikkikäyttöön.

Tulevaa jäähallia on myös markkinoitu taitavasti reippain lämäriottein konserttitilana. Siihen voidaan toki tehokkaalla äänentoistotekniikalla saada ihan kelvollinen akustiikka vaikkapa rockkonserteille. Edellä mainittujen tilojen tasoa ei kuitenkaan saavuteta.

Kulttuurirakentaminen on tärkeää. Siitä on omalla paikkakunnallamme aivan viimeaikaisiakin esimerkkejä. Vaikkapa Vilppulan kirkko on esimerkki yli sata vuotta sitten osoitetusta kaukonäköisyydestä. Kirkko henkii hienoa jugendarkkitehtuuria, alttaritauluna komeilee Pekka Halosen työ ja aikanaan kiistelty paikka on luonnonkaunis.

Melko paljon nähneenä julkishallinnon kulttuurityöntekijänä en kuitenkaan kauheasti usko kulttuuriin erikoistuneiden seinien luovaan vaikutukseen. Ainakaan jos itse sisällön tuottamiseen ja itse taideaktiviteetteihin ei ole riittävästi voimavaroja.

Upeassa taidekaupungissamme kaupungin sijoittamat voimavarat kulttuuriin ovat olleet vähäisiä, vaikka sekä Mänttä ja Vilppula aikanaan ovat olleet aktiivisia ja yritteliäitä kulttuurikuntia. Kaikilla tilastoilla on voitu todistaa, että kaupunkimme on sijoittanut valtakunnallisesti keskimääräistä kaupunkia vähemmän kulttuuriin.

Ehkä tämä kyseenalainen kehityssuunta on nyt katkeamassa, kun kaupunkimme myönsi taideostoksiin riemukkaasti 80.000€. En ole ollut etujoukoissa vaatimassa tämän ns. prosenttiperiaatteen toteutumista kaupungissamme, vaikka tiedänkin sen takana olevan muun muassa taiteilijajärjestöjen. Sen toteuttamatta jättäminen onkin ollut häpeäpilkku taidekaupungille. Vielä suurempana pullonkaulana olen nähnyt kaupungin riittämättömän tuen Mäntän kuvataideviikoille. Maan johtava kuvataidefestivaali on pystynyt uusiutumaan, kehittymään ja kukoistamaan uhrautuvan talkootyön ansiosta käsittämättömän pienillä voimavaroilla. Ehkäpä tässäkin rahoitusvajeessa on toivoa näkyvissä.

Julkaistu KMV:ssä 31.12.2104

Veteraanit hallitsivat Mäntän viikonlopputurnausta - olin siellä minäkin

Pentti Rantala tekin shakillisen läpimurtonsa

Mäntän Shakkikerhon jo neljättä kertaa pelattu viikonlopputurnaus juuri ennen joulukiireitä sisälsi aimo yllätyksen. Kilpailun voiton vei ylivoimaisesti 4,5 pinnalla järjestävän shakkikerhon puheenjohtaja Pentti Rantala (71v). Toiseksi sijoittunut Turun Shakinystävien Jyrki Alkkiomäki, kokenut veteraanipelaaja hänkin, sai 3,5 pistettä. Samaan pistemäärään ylsin itse kolmanneksi tulleena ja olin vielä omalta osaltani lisäämässä mänttäläistä yllätystä.

Olimme Pentin kanssa kahdenkymmenen osallistujan joukossa vahvuusluvuiltamme vain noin puolessavälissä kisan alkaessa, hädin tuskin päästen A-ryhmään, joten emme ihan tällaiseen yllätykseen olleet valmiita siinä vaiheessa, reilusti ennen pelejä, kun päätimme ilahduttaa voittajia poikkeuksellisen hyvillä palkinnoilla. No, palkinnot ovat shakissa vaatimatonta tasoa, joten ei syytä huoleen, jos liikoja kuvittelee.

Pentti aloitti turnauksen voittamalla minut vakuuttavasti insinöörintarkalla pelillä, johon humanistin keinot eivät riittäneet. Pentillä onkin tarkka taktinen taito mutta myöskin kyky hallita pelin strategiset linjat. Kun toinenkin peli oli voitettu vastaan tuli vain kovia pelaajia: Vaasan Shakkikerhon Tapio Julkunen ja Tammisaaren Thomas Bergman. Molemmat kärsivät tappion mänttäläiselle mestarille.

Viimeisessä pelissä vastaan tuli turnauksen vahvimmaksi rankattu Vaasan Grels Linqvist (vahvuusluku 1977). Senkin pelin Pentti (1559) hienosti tarkalla puolustuspelillään piti tasapelinä. Turnausvoitto oli jo taskussa ennen viimeistä peliä.

Mänttäläinen ei koskaan ennen ole voittanut täällä järjestettyä turnausta ellei mennä kymmenien vuosien päähän, kun suurmestari Jouni Yrjölä ja kansainvälinen mestari Veijo Mäki olivat maamme kärkeä.

Pentin vahvuusluku nousi 1559 lukuun 1708. Luulenpa että tuollaisilla otteilla kannattaisi tähdätä senioreiden SM-kisoihin. Ainakin itse niin tekisin.

Itselläni Pentille kokemani tappion jälkeen tuli kolme voittoa ja yksi tasapeli. Seuratoverini Kai Mäkelammi oli tosin voittaa heti lauantaina ensimmäisessä ottelussa, mutta taktikoimalla viime tingassa onnistuin korottamaan sotilaan daamiksi ja samalla ottamaan ensimmäisen turnausvoiton. Toisen seuratoverini Teuvo Salmisen olin voittaa, mutta karkea kömmähdys pienoisessa aikapulassa käänsi pelin tasapeliksi. Sunnuntain pelit onnistuin voittamaan melko suoraviivaisesti.

Mäntän viikonlopputurnaus on vakiinnuttanut asemansa niiden pelaajien joukossa, jotka ymmärtävät jättää joulukiireet toisille. Mänttäläisille pelaajille taas tarjoutuu pelata mukava turnaus kotikulmilla.

Pekka Sairanen

Julkaistu KMV:ssä 31.12.2014

Vakuuttava elämäkerta espanjalaisesta kommunistijohtajasta Santiago Carrillosta tuo esille myös hänen stalinististisen mielenlaatunsa

Paul Preston: The Last Stalinist. The Life of Santiago Carrillo. William Collins 2014.

Kyllä. Paul Prestonin kirjan nimi oli minulle yllätys: The Last Stalinist, viimeinen stalinisti. Onhan kyseessä eurokommunismin ikonin espanjalaisen Santiago Carrillon (1915-2012) elämäkerta. Carrillo oli se henkilö, jota kaukaa ihailin jo 70-luvulta lähtien. Ihailuni lähtökohta oli se, että kuvittelin Carrillon olevan vastapaino kaikenlaiselle stalinismille ja 70-luvulla loistonsa päiviä Suomessa elävälle taistolaisuudelle.

Stalinistihan Carrillo oli mutta ei suinkaan valitettavasti viimeinen. Jos Preston olisi päässyt tutustumaan Suomen poliittiseen elämään, hän pistäisi kirjan nimeksi varmaankin ”Viimeinen stalinisti Suomea lukuun ottamatta”. Meillähän vanhat taistolaiset jatkuvasti harvoja poikkeuksia lukuun ottamatta näinäkin päivinä julistavat stalinistisesti, etteivät kadu mitään.

Taisi se Suomen monella lailla hyvän kehityksen 70-luku olla kyllä poliittisesti aika kireä, kun Carrillon kaltainen dogmeihinsa sidottu espanjalainen kommunisti täältä katsoen tuntui vapauden airueelta.

Neuvostoliitto kävi ankarasti eurokommunismia vastaan. Epäilyttävään porukkaan kuuluivat Espanjan kommunistinen puolue, Italian kommunistinen puolue ja alkuvaiheessa merkittävä osa Ranskan kommunisteista. Myös Suomesta löytyi joitakin eurokommunisteiksi tunnustautuneita (Pentti Saarikoski näkyvimpänä) ja eurokommunisteiksi haukuttuja (Arvo Aalto, ns. kirveslinjalaiset johtohahmonaan Arvo Kemppainen, ryhdikkäät ay-kommunistit Aarno Aitamurto ja Arvo Hautala sekä oikeastaan kaikki SKP:n uudistusmieliseen enemmistöön kuuluneet). Eurokommunistit tietenkin taistolaiset määrittelivät neuvosvastaisiksi.

Miten siis voikaan joku brittitutkija kutsua Carrilloa stalinistiksi? Paul Preston ei ole kuka hyvänsä tutkija vaan erittäin arvostettu Espanjan lähihistoriaan perehtynyt tutkija, joka on tehnyt muun muassa diktaattori Francosta paksun elämäkerran sekä kirjan Espanjan holokausteista. Mitä hyvänsä ei voi sanoa tutkija, joka on jaksanut perehtyä niinkin tylsään henkilöön kuin Franco. Nimittäin sellainen tämä armoton ja mennyttä maailmaa kaipaileva pienikokoinen ja pyylevähkö upseeri oli. Ellei sitten lasketa miksikään väriläikäksi sitä, että hän rakasti jalkapalloa, metsästystä, kalastusta ja golfia.

Kommunistijohtaja Santiago Carrrillo ei hänkään oikeastaan ollut mitenkään värikäs tai räiskyvä persoona. Ei hän myöskään ollut erityisen merkittävä ajattelija eikä kirjoittaja, vaikkakin hän julkaisi ahkerana ihmisenä varsinkin viimeisinä vuosinaan paljon. Onpa hänen teoksensa ”Eurokommunismi” käännetty melko tuoreeltaan suomeksi 1978 (alkuperäinen nimi: ”Eurokommunismo” y Estado, ”Eurokommunismi” ja valtio 1977). Viimeisinä vuosinaan Carrillo oli näkyvä hahmo espanjalaisessa mediassa vielä reilut 90-vuotiaana. Satuin itsekin kuulemaan vielä jokunen vuosi sitten Espanjassa lomaillessani radiosta hänen haastatteluaan. Carrillo puhui hyvin hitaasti ja selkeästi runsaan tupakoinnin käheyttämällä äänellään. Sitä oli helppo seurata kielen harrastajankin.

Prestonin kirjasta käyvät ilmi Carrillon suuret hetket. Ne alkoivat 1968 hänen asettuessaan vastustamaan Prahan miehitystä. Hän oli ollut tuohon saakka uskollisista uskollisin Kremlin käskyjä kuuliaisesti noudattava maanpaossa olevan puolueen puheenjohtaja. Carrillo pragmaatikkona kuitenkin ymmärsi, että hänellä ei olisi mitään mahdollisuuksia saada itselleen ja puolueelleen kannatusta Espanjassa, jos sinnekin olisi lupa kutsua neuvostopanssareita avuksi noin vain. Saman asian Suomessa ymmärsivät astetta konkreettisemmin SKP:n Aarne Saarinen ja SKDL:n Ele Alenius. Olihan useilla suomalaisilla kommunisteilla ja heitä lähellä olevilla omakohtaisia kokemuksia puna-armeijasta jopa rintamatasolla.

Suuri hetki Carrillolla oli myös 70-luvulla Francon kuoltua maan ollessa vaarallisessa tilanteessa. Oli pelättävissä, että siirtymäkausi toisi mukanaan väkivaltaa niin vasemmalta kuin oikealta. Lisäongelmia tuotti myös baskien terroria käyttävä ETA-järjestö.

Carrillo ohjasi päättäväisesti silloin suurta, tosin maan alla kiellettynä toimivaa, kommunistista puoluetta ja sen laajaa, nuorta ja toimintavalmista kannattajakuntaa. Hän ohjasi puolueensa välttämään verenvuodatusta ja seikkailuja, joihin tilanne olisi antanut paljonkin mahdollisuuksia. Maassa ETA:n lisäksi toimi terroria harjoittavia

vasemmistoryhmiä, joista Espanjan vasemmisto selkeästi irtisanoutui. Carrillo ei antanut joukkojensa provosoitua silloinkaan, kun äärioikeistolainen terroriryhmä murhasi neljä kommunistiasianajajaa Madridissa syksyllä 1977. Kommunistit järjestivät laajan rauhanomaisen ja hiljaisen mielenosoituksen vastalauseeksi. Kerrotaan kuningas Juan Carloksen helikopterilla käyneen tutustumassa mielenosoitukseen. Silloisen keskustalaisen pääministerin Adolfo Suarezin kanssa kuningas ihaillen vakuuttui mielenosoituksesta – ja kommunistien halusta rakentaa maata sovinnolle.

Juuri Carillo, Suarrez ja kuningas takasivat hyvällä yhteistyöällään sen, että siirtyminen Francon diktatuurista sujui sittenkin varsin vähällä väkivallalla. Ei kommunistien eikä varsinkaan Carrillon ollut helppo hyväksyä Francon valitsemaa kruununperijää eikä monarkiaa, mutta niiden vastapainona Espanjaan saatiin monipuoluejärjestelmä, parlamentaarinen hallinto, demokraattiset vapaudet ja ihmisoikeuksien korostaminen. Niitä kaikkia Carrillo oli alkanut kannattaa eurokommunismin ensimmäisenä lipunkantajana. Ja lopulta myös Espanjan kommunistinen puolue sai laillisen aseman monenkin kirjavan tapahtuman kautta, kun puolueen puheenjohtajan piti liikkua maassa väärennetyllä passilla peruukkiin pukeutuen, vähän niin kuin Lenin Suomessa ollessaan. Näin syntyi historiallinen kompromissi, asia, joka on osoittautunut kestäväksi ja jonka perustekijöitä Santiago Carrillo oli.

Suuri hetki Carrillolle oli myös traaginen mutta onneksi lyhyt välivaihe, kun upseerijuntta hyökkäsi asein Espanjan parlamenttiin ja käski edustajia maahan. Vain kolme edustajaa sadoista ei totellut määräystä. Carrillo jäi paikalleen istumaan, vaikka häntä kohti tulikin uhkaavasti civil quardianin mies ase kädessä. Tämä välittyi televisiosta ja lehdistä. Se miellytti espanjalaisten sankarikaipuuta. Carrillo kohosi horjumattomaksi ja mitään pelkäämättömäksi sankariksi kansan silmissä oltuaan siihen saakka vielä monenkin pahin kuviteltavissa oleva vihollinen.

Mutta jo tuossa vaiheessa Espanjan kommunistisen puolueen alamäki oli alkanut. Parhaimmillaankaan 70-luvulla äänisaalis ei kohonnut paljonkaan 10% suuremmaksi. Ja 80-alkuun tultaessa, tuohon parlamenttivälikohtauksen aikoihin, se oli enää 3%. Hädin tuskin Carrillo itse tuli valituksi parlamenttiin.

Espanjan kommunistinen puolue oli joutunut ankariin sisäisiin riitoihin heti lailliseksi tultuaan. Siinä oli vahva uudistuksia vaatinut linja, vanhoillinen Neuvostoliittoon nojautuva siipi ja sitten puolueapparaattia hallitseva Carrillon oma siipi. Prestonin mukaan Carrillo torjui oman asemansa pelastamiseksi uudistusmieliset. Se olisi ollut puolueen ainoa pelastus. Niin ei tehty, ja puolue, jota Carrillo oli kaavaillut Espanjan kaksipuoluetulevaisuuden toiseksi osapuoleksi, mureni mitättömiksi sirpalepuolueiksi. Carrillo itse parlamentaarisen uransa loppuvaiheissa liittyi suurta suosiota nauttivaan sosialistipuolueeseen rivijäsenen asemassa. Historian viekkautta on se, että hän oli lähtöisin saman puolueen nuoriso-osastosta, jonka hän taktikoi puolueen nuorisojohtajana Espanjan kommunistiseen puolueeseen sisällissodan alkuvaiheessa.

Mitkä olivat ulkoiset syyt Espanjan kommunistisen puolueen murenemiseen? Sosialistinen puolue pääsi liikkeelle kärjessään nuori ja fotogeneettinen Felipe Gonzalez. Sosialistit eivät kommunistien lailla muistuttaneet aikaisempien vuosikymmenien ikävistä tapahtumista. Samoin onnistuivat tekemän keskusta-oikeistolaiset Suarezin johdolla ja oikeistolaiset Fragan johdolla. Espanja oli sittenkin kehittynyt taloudellisesti jo Francon aikoihin, ja maa modernisoitui nopeasti. Tähän keskiluokkaistumiseen kommunistit eivät osanneet vastata vanhoilla keinoillaan.

Carrillo oli totalitaristisen ajan kasvatti, Hitlerin ja Stalinin hirmuvaltojen yhteenoton todistaja, joka hengenhädässään etsi turvaa Neuvostoliitosta, se kun kuitenkaan ei laillista Espanjan tasavaltaa jättänyt heittelle toisin kuin Eurooppa. Puhtailla jauhoilla ei kyllä Neuvostoliitto ollut tietenkään asialla, mutta apu Espanjan tasavallalle on kuitenkin Neuvostoliiton harvoja kunniallisia välintuloja.

Carrillo ei kuitenkaan ollut Neuvostoliitossa kuin puolisen vuotta saamassa kommunistitoimitsijan kovaa koulutusta. Kieltä hän ei oppinut, hän puhui espanjan lisäksi joten kuten ranskaa. Tupakanpolton hän sieltä kyllä omaksui ja tavan ottaa aspiriinin päivässä – jälkimmäistä tapaa hän noudatti 97 vuotta kestäneen elämänsä loppuun saakka.

Prestonin pahimpia syytöksiä Carrilloa kohtaan, on se, että tämä osallistui Madridissa järjestettyihin Francon kannattajien, viidennen kolonnan jäsenten teloituksiin. Silloin tasavaltalainen nuorisojohtaja ei ollut kuin hieman yli 20-vuotias nuorukainen. Tulee mieleen Urho Kekkosen kohtalo sisällissodassa punaisia teloittaneen ryhmän johtajana, josta Kekkonen kärsi ilmeisesti paljonkin myöhemmin tunnontuskia.

Vaikeissa oloissa Madridin piirityksen aikana tehdyt teloitukset eivät vielä oikeuta lyömään Carilloon stalinistin leimaa. Leima ei tulekaan tästä vaan siitä, että hän pyrki koko ajan kiistämään ja häivyttämään olleensa koskaan mukana asiassa. Vakuuttavasti Preston osoittaa Carrillon yrittävän tässä ja monessa muussa asiassa kertovan vain sellaista totuutta, joka profiloi häntä mahdollisimman edullisesti. Carrillo sanoi, ettei kadu mitään. Sellainen on kyllä inhimillistä ja poliitikoille ymmärrettävää, mutta suuren ihmisen sädekehän se kyllä vie. Järjestelmällisessä asioiden peittelyssä ja kiertelyssä on aineksia stalinistiseen hengenelämään.

Muitakin syytöksiä Carrillolle tulee kovasta ja turvallisuudesta piittaamattomasta johtamisesta, jossa on stalinistisen teräksisyyden piirteitä. Preston syyttää muun muassa ex-kommunisti ja Francon jälkeisen ajan kulttuuriministeri Jorge Sempruniin vedoten Carrilloa siitä, että Francon hallinto pääsi teloittamaan ay-johtaja Julian Grimaun, koska EKP:n johto ei halunnut varmistaa Grimaun turvallisuutta. Voi olla oikeutettu tämäkin syytös, mutta pääsyyllinen tasavaltalaisen Grimaun teloitukseen 1963 oli tietenkin Francon diktatuuri, johon muun muassa Nikita Hrutshev ja silloinen paavi yrittivät turhaan vedota teloituksen estämiseksi. Maanpaossa toimivaa kommunistipuolueen johto oli sentään voimiltaan rajallinen.

Helppo on yhtyä taas siihen Prestonin syytökseen, jonka mukaan Carrillon itsevaltainen ja keskustelematon – siis stalinistinen – tapa johtaa vei lopulta Espanjan kommunistisen puolueen tuhoon. Hän kohteli kaikkia puolueen sisällä olevia kilpailijoitaan käsittämättömällä ankaruudella. Tässäkin Isä Aurinkoinen oli tien viitoittaja.

Tässä pidän sadetta marraskuussa 2014 Atochan kaupungonosassa Madridissa muistomerkin juurella, jonka Madridin kaupunki pystytti murhattujen asianajajien muistoksi. Matkalukemisenani oli Prestonin kirja Santiago Carrillosta.