Mänttä-Vilppulassako ei konserttitiloja?

Jotakuinkin säännöllisesti väitetään, että Mänttä-Vilppulasta puuttuvat konserttitilat. Tämä on nähty pullonkaulana musiikkielämän kehitykselle.

Mieteskelin asiaa Vilppulan kirkossa Vilppulan mieslaulajien hienossa perinteisessä joulukonsertissa sattumalta paikalla olleen joulukärpäsen suristellessa korvassani. Välillä huomasin sen suristelevan kuoronjohtaja Erlend Jantsikenen ympärillä.

Juuri Erlendin muistan painokkaasti vaatineen alueellemme konserttisalia takavuosina, kun vielä eli toivo, että kulttuurielämä saisi jotain viisi vuotta sitten tapahtuneesta kuntaliitoksesta.

Ymmärrän aktiivisten musiikinharjoittajien toiveen. Varsinkin harjoitustiloista on puutetta. Jos myyntiä uhkaavaa Koivuniemeä ei ole mahdollista säilyttää musiikin harjoitustilana, tilanne vaikeutuu entisestään.

Konserttitiloista ei alueellamme ole oikeasti pulaa. Vilppulan kirkko on tästä erinomainen muistutus. Onhan siellä nähty ja kuultu kaikkea oopperasta kamarimusiikkiin. Ja alueeltamme löytyy kaksi muuta erinomaisesti konserttikäyttöön sopivaa kirkkoa.

Radion sinfoniaorkesterin ikimuistoinen konsertti ennen joulua Liikuntasalissa todisti kapellimestari Hannu Linnun kehuin (KMV 22.12.), että jopa sinfoniaorkesterille meiltä löytyy aivan kelvollinen esiintymispaikka. Myös Honkahovi, Pekilo,Mäntän klubi, Göstan Kivijärvi-sali, Vilppulan urheilutalo ja kaupungintalo akustisesti kelpaavat vaativaankin musiikkikäyttöön.

Tulevaa jäähallia on myös markkinoitu taitavasti reippain lämäriottein konserttitilana. Siihen voidaan toki tehokkaalla äänentoistotekniikalla saada ihan kelvollinen akustiikka vaikkapa rockkonserteille. Edellä mainittujen tilojen tasoa ei kuitenkaan saavuteta.

Kulttuurirakentaminen on tärkeää. Siitä on omalla paikkakunnallamme aivan viimeaikaisiakin esimerkkejä. Vaikkapa Vilppulan kirkko on esimerkki yli sata vuotta sitten osoitetusta kaukonäköisyydestä. Kirkko henkii hienoa jugendarkkitehtuuria, alttaritauluna komeilee Pekka Halosen työ ja aikanaan kiistelty paikka on luonnonkaunis.

Melko paljon nähneenä julkishallinnon kulttuurityöntekijänä en kuitenkaan kauheasti usko kulttuuriin erikoistuneiden seinien luovaan vaikutukseen. Ainakaan jos itse sisällön tuottamiseen ja itse taideaktiviteetteihin ei ole riittävästi voimavaroja.

Upeassa taidekaupungissamme kaupungin sijoittamat voimavarat kulttuuriin ovat olleet vähäisiä, vaikka sekä Mänttä ja Vilppula aikanaan ovat olleet aktiivisia ja yritteliäitä kulttuurikuntia. Kaikilla tilastoilla on voitu todistaa, että kaupunkimme on sijoittanut valtakunnallisesti keskimääräistä kaupunkia vähemmän kulttuuriin.

Ehkä tämä kyseenalainen kehityssuunta on nyt katkeamassa, kun kaupunkimme myönsi taideostoksiin riemukkaasti 80.000€. En ole ollut etujoukoissa vaatimassa tämän ns. prosenttiperiaatteen toteutumista kaupungissamme, vaikka tiedänkin sen takana olevan muun muassa taiteilijajärjestöjen. Sen toteuttamatta jättäminen onkin ollut häpeäpilkku taidekaupungille. Vielä suurempana pullonkaulana olen nähnyt kaupungin riittämättömän tuen Mäntän kuvataideviikoille. Maan johtava kuvataidefestivaali on pystynyt uusiutumaan, kehittymään ja kukoistamaan uhrautuvan talkootyön ansiosta käsittämättömän pienillä voimavaroilla. Ehkäpä tässäkin rahoitusvajeessa on toivoa näkyvissä.

Julkaistu KMV:ssä 31.12.2104

Veteraanit hallitsivat Mäntän viikonlopputurnausta - olin siellä minäkin

Pentti Rantala tekin shakillisen läpimurtonsa

Mäntän Shakkikerhon jo neljättä kertaa pelattu viikonlopputurnaus juuri ennen joulukiireitä sisälsi aimo yllätyksen. Kilpailun voiton vei ylivoimaisesti 4,5 pinnalla järjestävän shakkikerhon puheenjohtaja Pentti Rantala (71v). Toiseksi sijoittunut Turun Shakinystävien Jyrki Alkkiomäki, kokenut veteraanipelaaja hänkin, sai 3,5 pistettä. Samaan pistemäärään ylsin itse kolmanneksi tulleena ja olin vielä omalta osaltani lisäämässä mänttäläistä yllätystä.

Olimme Pentin kanssa kahdenkymmenen osallistujan joukossa vahvuusluvuiltamme vain noin puolessavälissä kisan alkaessa, hädin tuskin päästen A-ryhmään, joten emme ihan tällaiseen yllätykseen olleet valmiita siinä vaiheessa, reilusti ennen pelejä, kun päätimme ilahduttaa voittajia poikkeuksellisen hyvillä palkinnoilla. No, palkinnot ovat shakissa vaatimatonta tasoa, joten ei syytä huoleen, jos liikoja kuvittelee.

Pentti aloitti turnauksen voittamalla minut vakuuttavasti insinöörintarkalla pelillä, johon humanistin keinot eivät riittäneet. Pentillä onkin tarkka taktinen taito mutta myöskin kyky hallita pelin strategiset linjat. Kun toinenkin peli oli voitettu vastaan tuli vain kovia pelaajia: Vaasan Shakkikerhon Tapio Julkunen ja Tammisaaren Thomas Bergman. Molemmat kärsivät tappion mänttäläiselle mestarille.

Viimeisessä pelissä vastaan tuli turnauksen vahvimmaksi rankattu Vaasan Grels Linqvist (vahvuusluku 1977). Senkin pelin Pentti (1559) hienosti tarkalla puolustuspelillään piti tasapelinä. Turnausvoitto oli jo taskussa ennen viimeistä peliä.

Mänttäläinen ei koskaan ennen ole voittanut täällä järjestettyä turnausta ellei mennä kymmenien vuosien päähän, kun suurmestari Jouni Yrjölä ja kansainvälinen mestari Veijo Mäki olivat maamme kärkeä.

Pentin vahvuusluku nousi 1559 lukuun 1708. Luulenpa että tuollaisilla otteilla kannattaisi tähdätä senioreiden SM-kisoihin. Ainakin itse niin tekisin.

Itselläni Pentille kokemani tappion jälkeen tuli kolme voittoa ja yksi tasapeli. Seuratoverini Kai Mäkelammi oli tosin voittaa heti lauantaina ensimmäisessä ottelussa, mutta taktikoimalla viime tingassa onnistuin korottamaan sotilaan daamiksi ja samalla ottamaan ensimmäisen turnausvoiton. Toisen seuratoverini Teuvo Salmisen olin voittaa, mutta karkea kömmähdys pienoisessa aikapulassa käänsi pelin tasapeliksi. Sunnuntain pelit onnistuin voittamaan melko suoraviivaisesti.

Mäntän viikonlopputurnaus on vakiinnuttanut asemansa niiden pelaajien joukossa, jotka ymmärtävät jättää joulukiireet toisille. Mänttäläisille pelaajille taas tarjoutuu pelata mukava turnaus kotikulmilla.

Pekka Sairanen

Julkaistu KMV:ssä 31.12.2014

Vakuuttava elämäkerta espanjalaisesta kommunistijohtajasta Santiago Carrillosta tuo esille myös hänen stalinististisen mielenlaatunsa

Paul Preston: The Last Stalinist. The Life of Santiago Carrillo. William Collins 2014.

Kyllä. Paul Prestonin kirjan nimi oli minulle yllätys: The Last Stalinist, viimeinen stalinisti. Onhan kyseessä eurokommunismin ikonin espanjalaisen Santiago Carrillon (1915-2012) elämäkerta. Carrillo oli se henkilö, jota kaukaa ihailin jo 70-luvulta lähtien. Ihailuni lähtökohta oli se, että kuvittelin Carrillon olevan vastapaino kaikenlaiselle stalinismille ja 70-luvulla loistonsa päiviä Suomessa elävälle taistolaisuudelle.

Stalinistihan Carrillo oli mutta ei suinkaan valitettavasti viimeinen. Jos Preston olisi päässyt tutustumaan Suomen poliittiseen elämään, hän pistäisi kirjan nimeksi varmaankin ”Viimeinen stalinisti Suomea lukuun ottamatta”. Meillähän vanhat taistolaiset jatkuvasti harvoja poikkeuksia lukuun ottamatta näinäkin päivinä julistavat stalinistisesti, etteivät kadu mitään.

Taisi se Suomen monella lailla hyvän kehityksen 70-luku olla kyllä poliittisesti aika kireä, kun Carrillon kaltainen dogmeihinsa sidottu espanjalainen kommunisti täältä katsoen tuntui vapauden airueelta.

Neuvostoliitto kävi ankarasti eurokommunismia vastaan. Epäilyttävään porukkaan kuuluivat Espanjan kommunistinen puolue, Italian kommunistinen puolue ja alkuvaiheessa merkittävä osa Ranskan kommunisteista. Myös Suomesta löytyi joitakin eurokommunisteiksi tunnustautuneita (Pentti Saarikoski näkyvimpänä) ja eurokommunisteiksi haukuttuja (Arvo Aalto, ns. kirveslinjalaiset johtohahmonaan Arvo Kemppainen, ryhdikkäät ay-kommunistit Aarno Aitamurto ja Arvo Hautala sekä oikeastaan kaikki SKP:n uudistusmieliseen enemmistöön kuuluneet). Eurokommunistit tietenkin taistolaiset määrittelivät neuvosvastaisiksi.

Miten siis voikaan joku brittitutkija kutsua Carrilloa stalinistiksi? Paul Preston ei ole kuka hyvänsä tutkija vaan erittäin arvostettu Espanjan lähihistoriaan perehtynyt tutkija, joka on tehnyt muun muassa diktaattori Francosta paksun elämäkerran sekä kirjan Espanjan holokausteista. Mitä hyvänsä ei voi sanoa tutkija, joka on jaksanut perehtyä niinkin tylsään henkilöön kuin Franco. Nimittäin sellainen tämä armoton ja mennyttä maailmaa kaipaileva pienikokoinen ja pyylevähkö upseeri oli. Ellei sitten lasketa miksikään väriläikäksi sitä, että hän rakasti jalkapalloa, metsästystä, kalastusta ja golfia.

Kommunistijohtaja Santiago Carrrillo ei hänkään oikeastaan ollut mitenkään värikäs tai räiskyvä persoona. Ei hän myöskään ollut erityisen merkittävä ajattelija eikä kirjoittaja, vaikkakin hän julkaisi ahkerana ihmisenä varsinkin viimeisinä vuosinaan paljon. Onpa hänen teoksensa ”Eurokommunismi” käännetty melko tuoreeltaan suomeksi 1978 (alkuperäinen nimi: ”Eurokommunismo” y Estado, ”Eurokommunismi” ja valtio 1977). Viimeisinä vuosinaan Carrillo oli näkyvä hahmo espanjalaisessa mediassa vielä reilut 90-vuotiaana. Satuin itsekin kuulemaan vielä jokunen vuosi sitten Espanjassa lomaillessani radiosta hänen haastatteluaan. Carrillo puhui hyvin hitaasti ja selkeästi runsaan tupakoinnin käheyttämällä äänellään. Sitä oli helppo seurata kielen harrastajankin.

Prestonin kirjasta käyvät ilmi Carrillon suuret hetket. Ne alkoivat 1968 hänen asettuessaan vastustamaan Prahan miehitystä. Hän oli ollut tuohon saakka uskollisista uskollisin Kremlin käskyjä kuuliaisesti noudattava maanpaossa olevan puolueen puheenjohtaja. Carrillo pragmaatikkona kuitenkin ymmärsi, että hänellä ei olisi mitään mahdollisuuksia saada itselleen ja puolueelleen kannatusta Espanjassa, jos sinnekin olisi lupa kutsua neuvostopanssareita avuksi noin vain. Saman asian Suomessa ymmärsivät astetta konkreettisemmin SKP:n Aarne Saarinen ja SKDL:n Ele Alenius. Olihan useilla suomalaisilla kommunisteilla ja heitä lähellä olevilla omakohtaisia kokemuksia puna-armeijasta jopa rintamatasolla.

Suuri hetki Carrillolla oli myös 70-luvulla Francon kuoltua maan ollessa vaarallisessa tilanteessa. Oli pelättävissä, että siirtymäkausi toisi mukanaan väkivaltaa niin vasemmalta kuin oikealta. Lisäongelmia tuotti myös baskien terroria käyttävä ETA-järjestö.

Carrillo ohjasi päättäväisesti silloin suurta, tosin maan alla kiellettynä toimivaa, kommunistista puoluetta ja sen laajaa, nuorta ja toimintavalmista kannattajakuntaa. Hän ohjasi puolueensa välttämään verenvuodatusta ja seikkailuja, joihin tilanne olisi antanut paljonkin mahdollisuuksia. Maassa ETA:n lisäksi toimi terroria harjoittavia

vasemmistoryhmiä, joista Espanjan vasemmisto selkeästi irtisanoutui. Carrillo ei antanut joukkojensa provosoitua silloinkaan, kun äärioikeistolainen terroriryhmä murhasi neljä kommunistiasianajajaa Madridissa syksyllä 1977. Kommunistit järjestivät laajan rauhanomaisen ja hiljaisen mielenosoituksen vastalauseeksi. Kerrotaan kuningas Juan Carloksen helikopterilla käyneen tutustumassa mielenosoitukseen. Silloisen keskustalaisen pääministerin Adolfo Suarezin kanssa kuningas ihaillen vakuuttui mielenosoituksesta – ja kommunistien halusta rakentaa maata sovinnolle.

Juuri Carillo, Suarrez ja kuningas takasivat hyvällä yhteistyöällään sen, että siirtyminen Francon diktatuurista sujui sittenkin varsin vähällä väkivallalla. Ei kommunistien eikä varsinkaan Carrillon ollut helppo hyväksyä Francon valitsemaa kruununperijää eikä monarkiaa, mutta niiden vastapainona Espanjaan saatiin monipuoluejärjestelmä, parlamentaarinen hallinto, demokraattiset vapaudet ja ihmisoikeuksien korostaminen. Niitä kaikkia Carrillo oli alkanut kannattaa eurokommunismin ensimmäisenä lipunkantajana. Ja lopulta myös Espanjan kommunistinen puolue sai laillisen aseman monenkin kirjavan tapahtuman kautta, kun puolueen puheenjohtajan piti liikkua maassa väärennetyllä passilla peruukkiin pukeutuen, vähän niin kuin Lenin Suomessa ollessaan. Näin syntyi historiallinen kompromissi, asia, joka on osoittautunut kestäväksi ja jonka perustekijöitä Santiago Carrillo oli.

Suuri hetki Carrillolle oli myös traaginen mutta onneksi lyhyt välivaihe, kun upseerijuntta hyökkäsi asein Espanjan parlamenttiin ja käski edustajia maahan. Vain kolme edustajaa sadoista ei totellut määräystä. Carrillo jäi paikalleen istumaan, vaikka häntä kohti tulikin uhkaavasti civil quardianin mies ase kädessä. Tämä välittyi televisiosta ja lehdistä. Se miellytti espanjalaisten sankarikaipuuta. Carrillo kohosi horjumattomaksi ja mitään pelkäämättömäksi sankariksi kansan silmissä oltuaan siihen saakka vielä monenkin pahin kuviteltavissa oleva vihollinen.

Mutta jo tuossa vaiheessa Espanjan kommunistisen puolueen alamäki oli alkanut. Parhaimmillaankaan 70-luvulla äänisaalis ei kohonnut paljonkaan 10% suuremmaksi. Ja 80-alkuun tultaessa, tuohon parlamenttivälikohtauksen aikoihin, se oli enää 3%. Hädin tuskin Carrillo itse tuli valituksi parlamenttiin.

Espanjan kommunistinen puolue oli joutunut ankariin sisäisiin riitoihin heti lailliseksi tultuaan. Siinä oli vahva uudistuksia vaatinut linja, vanhoillinen Neuvostoliittoon nojautuva siipi ja sitten puolueapparaattia hallitseva Carrillon oma siipi. Prestonin mukaan Carrillo torjui oman asemansa pelastamiseksi uudistusmieliset. Se olisi ollut puolueen ainoa pelastus. Niin ei tehty, ja puolue, jota Carrillo oli kaavaillut Espanjan kaksipuoluetulevaisuuden toiseksi osapuoleksi, mureni mitättömiksi sirpalepuolueiksi. Carrillo itse parlamentaarisen uransa loppuvaiheissa liittyi suurta suosiota nauttivaan sosialistipuolueeseen rivijäsenen asemassa. Historian viekkautta on se, että hän oli lähtöisin saman puolueen nuoriso-osastosta, jonka hän taktikoi puolueen nuorisojohtajana Espanjan kommunistiseen puolueeseen sisällissodan alkuvaiheessa.

Mitkä olivat ulkoiset syyt Espanjan kommunistisen puolueen murenemiseen? Sosialistinen puolue pääsi liikkeelle kärjessään nuori ja fotogeneettinen Felipe Gonzalez. Sosialistit eivät kommunistien lailla muistuttaneet aikaisempien vuosikymmenien ikävistä tapahtumista. Samoin onnistuivat tekemän keskusta-oikeistolaiset Suarezin johdolla ja oikeistolaiset Fragan johdolla. Espanja oli sittenkin kehittynyt taloudellisesti jo Francon aikoihin, ja maa modernisoitui nopeasti. Tähän keskiluokkaistumiseen kommunistit eivät osanneet vastata vanhoilla keinoillaan.

Carrillo oli totalitaristisen ajan kasvatti, Hitlerin ja Stalinin hirmuvaltojen yhteenoton todistaja, joka hengenhädässään etsi turvaa Neuvostoliitosta, se kun kuitenkaan ei laillista Espanjan tasavaltaa jättänyt heittelle toisin kuin Eurooppa. Puhtailla jauhoilla ei kyllä Neuvostoliitto ollut tietenkään asialla, mutta apu Espanjan tasavallalle on kuitenkin Neuvostoliiton harvoja kunniallisia välintuloja.

Carrillo ei kuitenkaan ollut Neuvostoliitossa kuin puolisen vuotta saamassa kommunistitoimitsijan kovaa koulutusta. Kieltä hän ei oppinut, hän puhui espanjan lisäksi joten kuten ranskaa. Tupakanpolton hän sieltä kyllä omaksui ja tavan ottaa aspiriinin päivässä – jälkimmäistä tapaa hän noudatti 97 vuotta kestäneen elämänsä loppuun saakka.

Prestonin pahimpia syytöksiä Carrilloa kohtaan, on se, että tämä osallistui Madridissa järjestettyihin Francon kannattajien, viidennen kolonnan jäsenten teloituksiin. Silloin tasavaltalainen nuorisojohtaja ei ollut kuin hieman yli 20-vuotias nuorukainen. Tulee mieleen Urho Kekkosen kohtalo sisällissodassa punaisia teloittaneen ryhmän johtajana, josta Kekkonen kärsi ilmeisesti paljonkin myöhemmin tunnontuskia.

Vaikeissa oloissa Madridin piirityksen aikana tehdyt teloitukset eivät vielä oikeuta lyömään Carilloon stalinistin leimaa. Leima ei tulekaan tästä vaan siitä, että hän pyrki koko ajan kiistämään ja häivyttämään olleensa koskaan mukana asiassa. Vakuuttavasti Preston osoittaa Carrillon yrittävän tässä ja monessa muussa asiassa kertovan vain sellaista totuutta, joka profiloi häntä mahdollisimman edullisesti. Carrillo sanoi, ettei kadu mitään. Sellainen on kyllä inhimillistä ja poliitikoille ymmärrettävää, mutta suuren ihmisen sädekehän se kyllä vie. Järjestelmällisessä asioiden peittelyssä ja kiertelyssä on aineksia stalinistiseen hengenelämään.

Muitakin syytöksiä Carrillolle tulee kovasta ja turvallisuudesta piittaamattomasta johtamisesta, jossa on stalinistisen teräksisyyden piirteitä. Preston syyttää muun muassa ex-kommunisti ja Francon jälkeisen ajan kulttuuriministeri Jorge Sempruniin vedoten Carrilloa siitä, että Francon hallinto pääsi teloittamaan ay-johtaja Julian Grimaun, koska EKP:n johto ei halunnut varmistaa Grimaun turvallisuutta. Voi olla oikeutettu tämäkin syytös, mutta pääsyyllinen tasavaltalaisen Grimaun teloitukseen 1963 oli tietenkin Francon diktatuuri, johon muun muassa Nikita Hrutshev ja silloinen paavi yrittivät turhaan vedota teloituksen estämiseksi. Maanpaossa toimivaa kommunistipuolueen johto oli sentään voimiltaan rajallinen.

Helppo on yhtyä taas siihen Prestonin syytökseen, jonka mukaan Carrillon itsevaltainen ja keskustelematon – siis stalinistinen – tapa johtaa vei lopulta Espanjan kommunistisen puolueen tuhoon. Hän kohteli kaikkia puolueen sisällä olevia kilpailijoitaan käsittämättömällä ankaruudella. Tässäkin Isä Aurinkoinen oli tien viitoittaja.

Tässä pidän sadetta marraskuussa 2014 Atochan kaupungonosassa Madridissa muistomerkin juurella, jonka Madridin kaupunki pystytti murhattujen asianajajien muistoksi. Matkalukemisenani oli Prestonin kirja Santiago Carrillosta.

Mänttäläisten ihmisten talvisota

Teemu Keskisarja: Tolvajärven jälkeen. Suurtaistelun ihmisten historiaa. Siltala 2014.

Tuottelias ja lukijoiden arvostama historioitsija Teemu Keskisarja kertoi lennokkaseen ja paradokseja pelkäämättömään tyyliinsä pitäneensä viime sodista kirjoittamista, "operaatioselontekoja", arveluttavana puuhana kiitetyn Raatteen tiestä kertovan kirjansa esipuheessa.

Uudessa kirjassaan Keskisarja kertoo mänttäläisten ja vilppulalaisten osallistumisesta talvisotaan. Jotta näkökulma laajenisi suurempiin yhteyksiinsä, historioitsija ottaa tarkastelun piiriin pohjoishämäläiset taistelijat ja ihmiset Tamperetta myöten.

Keskisarjan kiinnostuksen kohteena ovat ennen kaikkea ihmiset kaikkine ominaisuuksineen. Näin hän kirjoittaa historiaa uudella ja puhuttavalla tavalla, vaikkakaan hän ei itseään miksikään uuden historian edustajaksi halua lukea. Ei, ei sinne päinkään. Keskisarja ilmoittaa esimerkiksi vihaavansa internettiä ja sosiaalista mediaa "katkerammin kuin puna-armeijan divisioonia". Hän pelkää tulevaisuudessa historiankirjoituksen kumpuavan "höpöjutuista", joita "toimittaja huutaa rikkinäisillä älypuhelimella evp. upseerien kuulolaitteisiin".

Alkusysäyksensä Tolvajärven jälkeen -teos sai Serlachius-museolla, kun Keskisarja törmäsi Kunto Ruokolaisen arkistoon. Ruokolainen oli mänttäläisten tuntema duunari ja sotaveteraani, joka ehti itse julkaista tärkeän teoksen Mäntän sankarit. Keskisarja kertoo olevansa velkaa Ruokolaisen keräämille jutuille, joita uuttera historianharrastaja keräsi vuosikymmenet.

Mänttä ei ollut syrjässä, kun maassa 1918 raivosi verinen ja ihmisiä jakava sisällissota. Ihmeen nopeasti paikkakunta kuitenkin alkoi toipua hävityksestä, vihasta ja katkeruudesta. Valkoiset pyövelit ja punaiset sotaorvot eivät löytäneet toisiaan, mutta puuteollisuuden voittokulku tuotti elinkeinomahdollisuuksia ja toimeentuloa laajalti. Ehkä jotenkin molemmin puolin ymmärrettiin keskinäinen riippuvuus.

Ihmeellisen paradoksi näin jälkikäteen oli se, että tehtaan duunarit, esimerkiksi Keskisarjan kuvaamat Raiskinmäen veljekset, joista toinen vielä kaatui, lähtivät sitten 1939 valkoisten rinnalla torjumaan Stalinin Neuvostoliiton hyökkäystä Suomeen. Vaikka Stalinin hirmuteot alkoivat jo tuolloin hahmottua myös suomalaisten kommunistien ja vasemmistolaisten tietoisuuteen, talvisodan yksimielisyys on silti hämmästyttävä historian suuri hetki, jonka jäljet näkyivät myöhemmin pitkälle maan sittemmin kehittyessä hyvinvointivaltioksi ja EU:n täysivaltaiseksi jäseneksi.

Talvisodan yksimielisyys pirstoutui kuitenkin pian. Tätä oli todistamassa Olavi Paavolainen Mäntän kirkon edessä juhannuksena 1941 mänttäläisiä miehiä lähetettäessä taas sotimaan, nyt Hitlerin rinnalla talvisodan vihollista vastaan. Paavolainen aisti haluttomuutta sekä miehissä, että paikalle tulleessa yleisössä. Vain pappi oli intoa täynnä lähdettäessä Suur-Suomea tekemään.

Keskisarja kuvaa Tolvajärven taistelut, joihin mänttäläiset osallistuivat, perusteellisesti ja operatiivisestikin - vähän yllättäen. Mutta Keskisarjan henkilöt eivät tule taisteluihin tyhjästä. Hän on selvittänyt ihmisten taustoja puhuttelevalla ja vakuuttavalla tavalla. Historia puhuu näiden henkilöiden kautta.

Keskisarja kuvaa taistelun merkittäviä upseereita ja sotilaita vahvuuksineen ja heikkouksineen. Juuri tämä tekee kirjasta niin luettavan.

Keskisarjalla on loistava kyky astua tekstissään keskelle näyttämöä. Hän kertoo esimerkiksi, kuinka Aaro Pajari, Tolvajärven suuri upseeri kenraali Paavo Talvelan ohella, nauttii 9. helmikuuta 1939 Tampereella vuorineuvos Antti Anteron kaviaaria jäissä, kilpikonnankeittoa, juustopuikkoja, suolalehtiä ja kaikkea muuta hienoine viinineen. Miksi historioitsija kuvailee tällaisia yksityiskohtia? Historioitsija vastaa itse, että isänmaallisimman ja ammatilleen omistautuneen upseerin uraan sentään sattui muutakin kuin suuret sodat. Keskisarja kuvaakin Pajarin ja Talvelan taustoja lapsuudesta alkaen aina kummankin kuolemaan saakka pimeitäkään puolia kaihtamatta.

Mänttä-Vilppulan ihmiset ovat onnekkaita paikkakuntansa historiankirjoituksen tasosta ja laajuudesta - kiitos kuntien, Kunto Ruokolaisen kaltaisten harrastajien ja Serlachius-säätiön. Tolvajärven jälkeen on loistava lisä kaikkeen tähän yltäkylläisyyteen. Se kertoo talvisodasta ilman illuusioita tai sankarikliseitä. Sota toi Mänttäänkin kauhua, kuolemaa ja kurjuutta, vaikka tuo puolustussota oli puoleltamme täysin oikeutettu ja ansaitsee täyden kunnioituksen tuohon kurimukseen joutuneita ihmisiä kohtaan.

Julkaistu KMV:ssä 6.10.2014

Ovet auki kaupungissa, kuntakeskuksessa ja kylillä

Autere-opiston ja Ruoveden opiston yhteinen ohjelma on näillä hetkillä jaossa jokaiseen talouteen. Ohjelmaamme on haastateltu Autere-opiston ja Ruoveden opiston opettajia.

Suvi Isokangas hopeaseppänä opettaa hopeakorukurssilla, kuinka hopea taipuu. Suvi aloitti viime vuonna Autere-opiston tiloissa, ja innokkaita opiskelijoita riitti. Heikki Vesterisen tekemässä haastattelusta käy ilmi, että opiskelijat olivat niin innokkaita, että eivät edes malttaneet pitää lomaa kurssilta

Keijo Nieminen on ollut alalla jo monen sukupolven ajan. Melkoisen kauan hän on myös johtanut Kolhon kyläkuoroa, joka täyttää ensi vuonna kolmekymmentä vuotta. Virkeän Kolhon kylän monipuolinen musiikkimies sai äskettäin directus musices -arvonimen. Ja vientiä riittää. Tammikosken lavalle on jo myyty ensi juhannuksen keikka. Käykääpäs joskus kuuntelemassa, miten hienosti Keijolta lähtee esimerkiksi Portugalin huhtikuu.

Mika Tepponen on kuulunut jo usean vuoden Merikanto-opiston opettajakaartiin. Ansiokkaasti hän on kerännyt muun muassa opiston lapsiorkesterin. Nyt Mika lähtee Autere-opistoon kokeilemaan, kuinka avoin orkesteri toimisi. Tarkoitus on koota yhteen soittimien hallitsijoita ja koota siten yksi tai useampi orkesteri. Mika kehoittaa tarttumaan tilaisuuteen.

Elli Kivistö-Rahnasto on Ruoveden tunnettu kuvataideihminen. Hän on tehnyt töitä erityisesti lasten parissa, mutta nyt viritellään myös aikuisten mahdollisuuksia. Onhan myös Ruovesi merkittävä kuvataidepitäjä, kuten haastattelussa käy ilmi.

Eija Pirttilahti opettaa tekstiilitaidetta ja tekee sitä aktiivisesti itsekin. Hän vetää useita kylien kudontakursseja. Se on tärkeää kulttuurityötä, ja asialla on suuri merkitys kylille. Aikaa Eijalle riittää vielä keskuksiinkin.

Autere-opisto ja Ruoveden opisto levittävät oppimisen, kulttuurin ja yhdessätekemisen ilosanomaa kaupungissa, kuntakeskuksessa ja pienilläkin kylillä. Meillä on loistavia ja innostuneita opettajia, jotka tekevät usein vähälle huomiolle jäävää kulttuurin perustyötä.

Haluamme tarjota entisen hyväksi havaitun lisäksi uutta ja kokeilevaa. Otamme mielihyvin vastaan ehdotuksia uusista kursseista pitkin syyskuussa alkavaa lukuvuotta.

Tarjoamme monipuolisten kurssiemme lisäksi jo vakiintuneeseen tapaan korkeatasoisia yleisöluentoja keskiviikkoisin Gustaf-museolla Mäntässä ja Ruoveden kirjastolla torstaisin.

Kaikki ovat tervetulleita kursseillemme ja yleisöluennoillemme. Kuuman ja poikkeuksellisen vahvan kulttuurikesän jälkeen ovemme ovat entistäkin avoimempia kaupungissa, kuntakeskuksessa ja kylillä.

Nyt kohti uusia kulttuurikokemuksia, kohti oppimista ja kohti yhdessäoloa!

Pekka Sairanen

Autere-opiston rehtori, kulttuurijohtaja

Golfin tiede ja logiikka

Golfkirjoja ilmestyy suomeksikin vuosittain useita. Golfarina kirjoja etsii oman pelitaidon kohentamiseksi ja golftiedon syventämiseksi.

Kun selaa vaikkapa englanniksi ilmestyneitä nimikkeitä, ei voi kuin hämmästellä nimikkeiden moninaisuutta ja kirjoa. Golf liitetään helposti elämäntapaan, filosofiaan ja talouteen. Golfista voidaan tehdä puhdas vitsikirja tai laskelmallinen bestselleri. Suosituin muoto on kuitenkin opas, joka lupaa lukijalleen parempia pelituloksia.

Parhaimpia golfkirjoja ovat mielestäni kirjat, joista voi lukea ihastuksen ja innon lajia kohtaan. Jos kirjoittaja vielä osaa kirjoittaa, syntyy sellainen hieno perusteos kuin Hannu Tarmion mainio Suuri Golfkirja 1-4 (WSOY 1995-1996). Onhan siinä esitetty tieto jo monella lailla vanhentunutta, mutta rakkaus lajiin lyö yhä läpi. Teosta on ainakin kirjastoista saatavilla.

Omaan golfkäsikirjastooni on myös kuulunut Vilkko Virkkalan vaatimattomasti painettu mutta hauskasti ja syvällisestikin kirjoitettu Golfin logiikka (1995). Virkkala kertoo 63-vuotiaana aloittaneensa golfin jäätyään eläkkeelle. Kirja on tekijän mukaan kirjoitettu siksi, että lehdistä ja kirjoista annetut neuvot golfareille ovat usein perustelemattomia ja ristiriitaisia.

Uunituore on upeasti kuvitettu Mark F. Smihtin toimittama ja paljon perusteltua tietoa sisältävä Golfin tiede (nemo 2014). Kirjan ovat suomentaneet Jarmo Mononen, Lauri Myllymäki ja Lotta Heikkeri.

Golfin tiede sisältää näkökulmia kehoon ja mieleen, svingiin, pelivälineisiin, olosuhteisiin, valmennukseen ja teknologiaan, harjoitteluun ja tulokseen. Kirjoittaja on monia, mikä varmaan on paikallaan, mutta samalla se tekee kirjasta hajanaisen ja vähän raskaan. Aivan kuin seuraisi puolipakosta seminaaria power point -sulkeisineen.

Kieltämättä kirjassa on mainioita kuvia, hienoa grafiikkaa ja syvällisiä teknisiä taulukoita.

Golfin tiede lupaa lukijalleen sitä mitä muutkin golfkirjat: tasoituksen paranemista. Ostaessani kirjan, joka ei ole ihan halvimmasta päästä, ymmärsin, että lupaukseen on paras suhtautua aikaisempien kokemusten pohjalta epäillen. Eihän golfia oikeasti tietysti kirjoista opita.

Sanottakoon nyt kuitenkin, että ostokseni kannatti. Luin huolellisesti kirjasta kohdan, jossa kerrottiin ja kuvin näytettiin, mikä ero on ammattilaisen ja harrastajan katseen kohdistamisessa putatessa. Ammattilainen katsoo kiinteästi ennen puttia reiän takareunan tiettyyn pisteeseen ja pallon lyöntikohtaan. Amatöörin katse harhailee siellä sun täällä.

Kulunut kesä oli tähän saakka tuottanut kohdalleni suuria puttivaikeuksia varsinkin lyhyitä putteja yritellessä. Pulma oli niin suuri, että kerroin asiasta seuramme kapteenille, Pentti Joensalmelle, neuvoja anellen. Hän kertoi, ettei hänellä ole neuvoja antaa, kun on sama ongelma. Tiesipä hän kertoa, kuinka Thomas Björnilläkin on. Hän kuulemma voi pahoin kirjaimellisesti lyhyen putin odottaessa.

Seuraava vaihe kohdallani olisi ollut oman pron puoleen kääntyminen, mutta tuo katseen kohdistamisohje, joka tietenkin on minullekin sata kertaa opetettu, ja jonka loistava pronikin, Tapani Saarentola, on varmasti minulle henkilökohtaisestikin opettanut, toi tähän pulmaan ratkaisun. Putti kulki heti seuraavassa kisassa aina voittoon saakka, kun pari kesää on ollut kuivaa kautta hyvien kierrosten osalta. Tasoituskin aleni, joten kirja lupaus omalla kohdalla harvinaisesti täyttyi.

Hyvä golfkirja sisältääkin aina perusasioiden kertaamista. Ne tahtovat ainakin meiltä ikääntyneiltä unohtua niin helposti.

Golfin tiede on paljon asiatietoa ja paikoin turhaakin sälää sisältävä perusteos jokaiselle golfarille, joka on lajistaan kiinnostunut. Sen ansio on siinä, että se tuo esille uusimman ja tutkitun tiedon.

Suur-Suomen unelma ja unohdus

Sari Näre/Jenni Kirves (toim.): Luvattu maa. Suur-Suomen unelma ja unohdus. Johnny Kniga 2014.

Lähihistorian harrastajana olen lueskellut viime vuosina kohtalaisen paljon eri kirjoja kotimaamme rähmällään olosta niin Neuvostoliittoon kuin Hitlerin Saksaan. Myös olen innolla lukenut nuorten tutkijoiden uusia näkökulmia sotiimme.

Nämä lähihistorian kuvaukset ovat tuntunee dramaattisilta ja yllättäviltä huolimatta siitä, että olen omaksunut lähihistorian asioita esimerkiksi Raoul Palmgrenin tulkinnoista, joiden totuusarvosta voi tietenkin kiistellä.

Että Suomi oli noin kovasti Hitlerin kelkassa. Että Neuvostoliitto todellakin Kekkosen aikana saattoi vaikuttaa itsenäisen kansakunnan asioihin. Että fasismi ja kommunismin stalinistinen muunnelma kävivät noinkin hyvin kauppansa.

Timo Vihavainen huomautti minulle somessa, kun kertoilin ensi vaikutelmia tästä Suur-Suomen oppaasta, että kyllä näistä asioista on jo tutkimusta olemassa. Ehkäpä historian ammattilaisella hyvinkin on. Yleisessä tietoudessa kyllä on selvästikin parantamisen varaa. Kaltaisiani hämmästelijöitä kun taitaa olla suuri joukko.

Luvatun maan sanoma on se, että ei Suur-Suomesta oikein haluttukaan puhua, kun pää oli lyöty Karjalan mäntyyn. Kommunistit siitä kyllä muistuttivat, mutta mitenkäs nyt sellaisten vallankaappaushaluisten puheisiin saattoi uskoa. Oula Silvennoinen väittää, että hiljaisuutta demareista Kokoomukseen haluttiin ylläpitää tietoisesti. Kansakunnan eliitti oli kääntänyt katseensa jo toiseen ilmansuuntaan ja "vaikeni kiusalliset yksityiskohdat kuoliaiksi".

Kotona näistä asioista kansakoulunopettajavanhempani kertoivat vain sirpaletietoa. Tulenjohtajana Toivo Kärjen tavoin Syvärillä ollut, kaikki viime sodat kolunnut isäni, ei sodasta paljonkaan kertonut. Sen hän antoi ymmärtää, että ei sinne lähtemisessä ollut vaihtoehtoa ja haluttomasti hän siellä oli. Oikeastaan vasta aivan viime vuosina päästyäni tutustumaan hänen rintamalta lähettämiinsä kirjeisiin, jonkinlainen kuva alkaa muodostua. Mikään Suur-Suomi intoilija ei hän ainakaan ollut, ja sellaisia ne miehet ja naiset siellä taisivat enimmäkseen olla. Niin todistaa myös tämä käsillä oleva kirja. Enemmistö oli vouhotusta vastaan.

Äitini, lotta, kertoi koululaisena olleensa fasistisen nuorisokahvilan asiakas Helsingissä. Ja joskus hän kertoi unelmoineensa pääsystä Mussolinin Italian nuorisoleireille. Hän osasi kyllä joskus ironisesti siteerata sen ajan fasistisia nuorisolauluja, mutta ei hän tannerilaisen sosialidemokraattisen kodin lapsena oikeasti sinimustiin äärioikeistolaisiin kuulunut.

Kummallakaan ei ollut harhakuvia Saksasta tai Neuvostoliitosta, vaikka isä heti sodan jälkeen liittyi Suomi-Neuvostoliitto seuraan, ja vanhoilla päivillään harrasti venäjää. Kumpikin taisi ymmärtää sodanjälkeisen ajan ulkopoliittiset realiteetit niin kuin valtaosa suomalaisista. Sellaista vaikenemista se oli.

Tätä vaikenemista kyllä vähän keskeytti 60-luvun radikalismi. Sillonhan alettiin vastustaa yleistä hiljaisuutta menneestä, ja hyvän pohjan tähän antoi Väinö Linnan tuotanto. Samalla avauduttiin kulttuurisesti länteen, ja kansallinen sisäänlämpiävyys alkoi hajota. Ikäpolveni herkesi taas kuitenkin hiljaiseksi 70-luvulla, kun taistolaishenki opiskelija- ja kulttuuripiireissä valtasi alaa. Neuvostoliitosta ei sopinut puhua kuin virallista YYA-puhetta.

Taistolaisten intomielisyyttä on verrattu 20-30-lukujen nationalistisiin nuorisovouhotuksiin. Samaa kiiluvasilmäisyyttä niissä onkin havaittavissa. Varhempi vouhotus kuitenkin johti traagisiin tuloksiin, jossa kymmenet tuhannet nuoret ihmiset menettivät henkensä, ja kärsimystä ja kurjuutta riitti kansakunnalle pitkiksi ajoiksi.

Luvatun maan pääsanoma on siinä, että vain harvat halusivat muistaa, miten tätä vaarallista pilvilinnaa rakennettiin puhumattakaan siitä, että hillujat oltaisiin pantu vastuuseen, kuten sentään sotasyyllisiä löydettiin poliitikoista. Suomessa sai poikkeuksetta roisissa hössäkässä mukana ollut älymystöeliitti jatkaa kaikessa rauhassa niin kuin ei mitään olisi tapahtunut yliopistoissa, kirkossa ja kirjailija- ja taidemaailmassa pitkälle sodan jälkeen.

Voi tietenkin kysyä tämän suomalaisen historiallisen kompromissin kohdalla, olisiko Suomi sitten voinut luopua vaurioitta näistä hengen voimista, kuten V. A. Koskkeniemi, Yrjö Kilpinen, Matti Kuusi, Ilmari Kianto, Rolf Nevanlinna, Eino Jutikkala, Martti Haavio, Maila Talvio, Mika Waltari ja niin edelleen? Ja mitä tällainen puhdistus sitten olisikaan aiheuttanut.

Ansiokkaasti Luvattu maa käy läpi käytettävissä olevia omaelämäkerrallisia tilityksiä ajasta. Parhaiten näistä tilittäjistä kyllä tuntuisi selviävän Mika Waltari, joka varoittelee kauhistelevansa sellaista hautajaispuhetta, jossa annetaan vainajalle kehut siitä, ettei hän koskaan jättänyt nuoruutensa ihanteita.

Sari Näreen ja Jenni Kirveksen toimittama Luvattu maa sisältää lukuisia yllättäviä yksityiskohtia ja näkökulmia. Eräs sellainen on viihdytyskiertueiden merkitys. Isältänikin joskus pääsi livahtamaan, että Harmony Sisters kävi rintamalla esiintymässä, ja lopulta kauniit naiset kiipesivät pöydälle laulamaan.

Luvatussa maassa kerrotaan asian toisena puolena se, että näihin viihdyttäjiin asemasodan aikana alettiin myös kyllästyä. Nythän heistä väännetään suuria sankaritarinoita. Ehkä Harmony Sisters isällenikin meni, mutta en usko hänen paljonkaan nauttineen Pallen sanoittamien Silmien välliin ryssää kaltaisista viharenkutuksista. Hän kun harrasti pääasiassa klassista musiikkia. Sellaisen musiikin kuuntelua harrasti rintamalla ja vielä sodan jälkeenkin muuan kivityömies Aarne Saarinen, josta myöhemmin tuli merkittävä kommunistijohtaja.

Heille Yleisradiota johtanut Hella Wuolijoki tarjosi muun sivistyksen ohella paljon kuunneltavaa raskaiden sotavuosien jälkeen.

Shakkikoukussa

Luin kiinnostuneena Veikkauksen johtajan Juha Koposen haastattelun (HS 1.2.2014) siitä, kuinka hän jäi shakkikoukkuun. Hän sanoo valvoneensa monta yötä shakkia tutkien, kirjoja lukien ja nettishakkia pelaten. Hän myöntää, että addiktio on ilmeinen.

Maan valtalehden kuukausijulkaisussa oli myös äskettäin Ilkka Malmbergin hieno artikkeli vuodesta 1914. Tulevat hirmuhallitsijan pelasivat shakkia. Heilläkin oli addiktio. Maanpaossa olleet Venäjän tulevat vallankumousjohtajat Lenin, Stalin ja Trotski istuivat mielellään shakkia kahviloissa pelaten. Tuleva Saksa ja Euroopan tuhoaja Adolf Hitler kierteli Wieniä hanttihommia tehden ja shakkiakin Malmbergin mukaan pelaten. Hirmuisimpana juttuna on etsaus, joka löytyi muutama vuosi sitten. The Thelegrah -lehti väittää sitä aidoksi. Siinä pelaavat keskenään Lenin ja Hitler.

Nyt ei kannata vetää liian suoria johtopäätöksiä. Ei shakki sentään ole vain valtaa hamuavien ääriryhmien peli. Tuolloin 1914 shakilla vain taisi mennä hyvin. Sitä pelattiin paljon. Se oli muodikasta.

Seuraava nousukausi tuli 70-luvun alussa, kun tuli kaksinapaisen kylmän sodan maailman kaksintaistelu Bobby Fischerin ja Boris Spasskin välillä. Silloin minäkin innostuin shakista. Turnauksissa oli pelaajia sadottain, ja shakkilaudat loppuivat kaupoista.

Juuri tällä hetkellä shakilla voi taas olla suotuisa kausi edessään. Tietotekniikka on tehnyt mahdolliseksi seurata shakkia ympäri maailmaa ja saada helpolla kansainvälisiä yhteyksiä. Erilaiset tietokannat ovat kätevästi saatavilla ja miljoonat pelit ovat kaikkien ulottuvilla. Halpa tietokoneohjelma pelaa ylivoimaisesti paremmin kuin vaikkapa nykyinen maailmanmestari, nuori norjalainen Magnus Carlsen.

Kun seurasimme norjalaisen Carlsenin ja intialaisen Anandin maailmanmestaruusottelua suorana Mäntän Shakkikerhossa, emme olleet ainoita katsojia. Sadat miljoonat ihmiset Intiassa ja muualla seurasivat ottelua herpaantumattomalla mielenkiinnolla. Intiassa ja Norjassa sitä saattoi seurata televisiosta kuin urheilukilpailua ikään. Mutta myös netistä katsottuna ja hyvin järjestettynä turnauksen seuraaminen oli tosi kiinnostavaa.

Shakista on tullut noin 1500 vuotta pelattuna maailman suosituin lautapeli. Jos sitä pitää urheiluna, se on eräs maailman suosituimmista urheilulajeista.

Mäntässä on jo vuosikausia pelattu erilaisia shakin SM-kilpailuja. Tänä keväänä Mäntän Klubilla kohtaavat nopean shakin huippupelaajat. Siellä pelataan henkilökohtaisesta Suomen mestaruudesta lauantaina 22. maaliskuuta. Joukkueet pelaavat nelihenkisinä seuraavana päivänä sunnuntaina.

Paikalle ovat tervetulleita ottelua seuraamaan kaikki kiinnostuneet. Jos paikalle ei pääse, otteluita voi seurata suoraan netistä.

Kaikki pelaajat kisassa ovat shakkikoukussa. Ja ihan myönteisellä tavalla.

Pekka Sairanen

Shakin harrastaja

Mäntän Shakkikerho

Julkaistu myös Mänttä-Vilppulan Kulttuuri-ikkunassa