Tekemisen, keskustelun ja vuorovaikutuksen riemua yhdessä lajitovereiden kanssa

Määrittely saa useimmat asiat tuntumaan kuivilta ja teoreettisilta. Joskus ne kuitenkin osuvat kohdalleen.

Haastattelen Autere-opiston ja Ruoveden opiston juuri ilmestyneneessä ohjelmaesitteessä kaikkien mänttäläisten tuntemaa kirjallisuus- ja teatterimies Janne Salmista. Teatterista hän sanoo: "Minulle teatteri on ennen kaikkea tarinan kertomisen väline: elävät ihmiset kertomassa lajitovereilleen tärkeitä asioita. Siinä on jotain hienoa."

Juuri noin. Elävät ihmiset kertomassa lajitovereilleen tärkeitä asioita.

Kansalaisopistoa voisi Jannen kaavalla yrittää määritellä paikaksi, jossa elävät ihmiset tekevät, keskustelevat ja ovat vuorovaikutuksessa toisiinsa. Jos tähän vielä sisältyy oppimista, niin silloinhan se vasta hienoa onkin.

Autere-opiston toinen kivijalka, vuonna 1922 perustettu Mäntän työväenopisto, aloitti toimintansa heti verisen sisällissodan jälkeen. Ajatuksena voittaneella valkoisella puolella mahtoi olla kapinahengen kukistaminen sivistyksen voimalla. Hävinnyt punainen puoli ymmärsi jopa näin ylhäältä voittajan kädellä tarjotun sivistyksen voiman, kun se oli jo työväenliikkeen varhaisvuosina itsekin tähdännyt korkeisiin sivistyksellisiin päämääriin.

Voi vain ihmetellä historioitsija Teemu Keskisarjan tapaan kuinka nopeasti Mäntässä palattiin töihin, alettiin pikkuisen vaurastua ja voimistua 30-luvun lopulle tultaessa. Vain parisenkymmentä vuotta sitten rikkirevitty maa oli yllättävän yhtenäinen, kun tultiin painajaismaiseen syksyyn 1939 talvisodan kauhujen alkaessa.

Autere-opiston toinen kivijalka, Vilppulan kansalaisopisto, perustettiin 60-luvulla, kun maa oli jo toipunut pitkän sodan taakoista ja saatettiin alkaa rakentaa hyvinvointivaltiota. Siihen kuuluivat alueellinen tasa-arvo, kansalaisyhteisön turva ja perusoikeuksien vahvistaminen. Esimerkiksi peruskoulu ja perusteellinen terveydenhoidon uudistaminen sen ulottuessa kaikille, olivat niin suuria uudistuksia, että niitä ei voi kuin ihailla.

Myös Ruoveden opiston perustaminen, jonka 50-vuotisjuhlia aiheellisesti on juhlittu tänä vuonna, osuu noille 60-luvun eteenpäin katsoville kehityksen vuosille. Juuri 60-luvulla valtion määrätietoisella tuella kansalaisopistoista kehittyi niitä hyvinvoinnin, oppimisen ja yhdessäolon keitaita, joista saamme nyt hyvinvointivaltiossa nauttia.

Kohta on sata vuotta surullisesta sisällissodastamme. Puoli vuosisataa on siitä, kun aloimme tehdä maastamme hyvinvointivaltiota.

Autere-opiston ja Ruoveden opiston aloittaessa syyskuun puolivälissä 2015 lukukautensa, ne tarjoavat yllin kyllin mahdollisuuksia tekemiseen, keskusteluun ja vuorovaikutukseen. Kannattaa pitää mielessä, että vain joitakin sukupolvia sitten tällaisesta ei voitu edes uneksia.

Kuten muutkin hyvinvointipalvelut, kansalaisopistot ovat hyvän tahdon, innostuksen, suvaitsevaisuuden ja erilaisuuden pesäpaikkoja.

Maailma, Suomi, Mänttä-Vilppula, Ruovesi ja kansalaisopistot eivät koskaan tule valmiiksi. Aina riittää työtä, uuden opiskelua ja kaikenlaista kitkaa. Ja joskus todellisia hankaluuksia.

Opistojemme uljas historia osoittaa, että silti on suuria mahdollisuuksia hyvään elämään, yhteistyöhön ja

yhteistä etua palvelevaan edistykseen.

Pekka Sairanen

rehtori

Tämä on julkaistu Autere-opiston ja Ruoveden opiston yhteisessä ohjelmaesitteessä syksyllä 2015

Rohkean historioitsijan vapaata pohdintaa historiasta ja sen tutkimuksesta

Heikki Ylikangas: Mitä historia on ja millaista sen tutkiminen.235 s. Art House 2015.

Heikki Ylikangas on tunnetuimpia historioitsijoitamme. Hän on julkaissut monta historiantutkimuksen perusteosta, joista tunnetuin lienee Tie Tampereelle -tutkimus. Siinä Ylinkangas kertoo vahvoihin lähteisiin nojaten, kuinka kauhistuttava ja armoton sisällissotamme oli, kun sitä tarkasteltiin tavallisen ihmisen korkeudelta jättäen viralliset aikalaistodistajat omaan arvoonsa vaalitut myytit unohtaen.

Tie Tampereelle -tutkimus vakiinnutti neutraalin sisällissota -termin yleiseen kielenkäyttöön. Miksei Suomen 1918 tapahtumia voisi kutsua sillä nimellä, kun vastaavia muuallakin, vaikkapa Espanjassa ja Yhdysvalloissa kutsutaan sisällissodiksi?

Ylikankaan palkitun, kiistellyn ja luetun tutkimuksen myötä alettiin vähitellen oivaltaa, että vuoden 1918 tapahtumissa suomalainen surmasi suomalaisia ja vain häviävän vähän venäläisiä. Vapaussodassa ei omia surmata.

Sinänsä on tietenkin turhaa tapella yhdestä termistä ja jumittaa keskustelu. Pääasiahan on se, että kirjoitetaan historiankirjoitusta, joka on mahdollisimman pätevää, ehyttä ja totuudenmukaista. Yleviin päämääriin ei tie kuitenkaan ole helppo. Ylikankaan mukaan historiankirjoituksessa lopullista totuutta ei saavuteta, välttämättä sitä ei edes lähestytä. Puheet historiankirjoituksesta tieteenä saa hänet hymähtelemään. Tutkijan tulee kuitenkin lähteä siitä, että totuuksia on kuitenkin vain yksi. Käyttämällä oikeita avainlähteitä ja niitä tulkitsemalla historioitsija voi tuota totuutta yrittää lähestyä.

Tie Tampereelle herätti kipakkaa keskustelua. Arvovaltaisetkin tahot hyökkäsivät rajusti Ylikankaan tulkintaa vastaan. Ylikankaan kotimaakunta Etelä-Pohjanmaa kunnostautui tutkijan mustaajana kepulaisine lehtineen vapaussotamyytin kantajana. Tämä otti nähtävästi ja ymmärrettävästi tulisieluisen pohjalaistutkijan sielussa koville.

Ylikangas kirjassaan Mitä on historia ja millaista on sen tutkiminen kertoo saaneensa historiantulkinnoistaan kommunistin ja jopa taistolaisen leiman. Pohjanmaalla sanottuna nuo leimat ovat erityisen loukkaavia, vaikka ne saavat Ylikankaan myös ironisesti kertomaan kehityksestään marxismin tiellä. Ironia siksi, että mikään marxilainenhan suurin surminkaan Ylikangas ei ole, kuten ei käsillä olevan kirjan mukaan juuri kukaan suomalainen historioitsija. Loukatuksi tuleminen taitaa olla pätevän ja eettisen historioitsijan toimenkuvaan kuuluva väistämätön seuraus.

Suorapuheinen ja -selkäinen professori ei ole vuosien mittaan tyytynyt alistuneena leimatun kohtaloonsa, vaan on puolustautunut pohjalaisella tyylillä tuottaen yhä laajemmalti tulkintoja entistä aremmista asioista. Huipennuksena tästä ovat talvisodan ja jatkosodan tulkinnat.

Ylikangas on tarttunut viestiin, jonka Saksa väitti Suomeen talvisodan viimeisinä päivinä: suostukaa neuvostoliittolaisten koviin rauhanehtoihin, saatte korkojen kera menetykset takaisin, kun Saksa hyökkää Neuvostoliittoon. Ylikankaan mukaan Saksa pelkäsi Suomen ottavan vastaan Ranskan ja Englannin tarjoaman avun.

Tämä Ylikankaan tulkinta särähtää niissä kansallisissa sankaritarinoissa, joita aikalaistodistajat Mannerheim, Ryti ja Tanner asioista ovat kertoneet. Niissä Suomi jätettiin yksin, ja ainakin viimeistään Ruotsi ja Norja olisivat avun torpanneet oman rauhansa vuoksi.

Eipä ole ihme, että Ylikangas huomauttaa historiankirjoituksen meillä nojanneen aikalaispäättäjien suojavalliin. On tarkasti luotettu päättäjiin, jotka ovat todistaneet tekonsa parhaiksi mahdollisiksi heti tapahtuneen jälkeen. Tämä kaikki on tehty valtiovallan suojeluksessa; Suomessa tutkimuksella on ollut vahva sidos valtioon.

Jatkosota sai virallisena tulkintana taakakseen ajopuun. Sitä hämmästeli ja yritti torjua esimerkiksi juuri edesmennyt skottihistorioitsija Anthony Upton jo 60-luvulla saaden vahvaa kansallista torjuntaa osakseen (muun muassa Paavo Haavikon komeissa runoissa). Vasta Mauno Jokipii upotti lopullisesti ajopuun 80-luvun lopussa suomalaisin voimin.

Selvä esimerkki virallisen linjan vastavoimasta on Väinö Linna, joka yksin kirjailijana asettui valkoisen Suomen kansallista historiantulkintaa vastaan. Valkoisen Suomen todistelu sisällissodan kulusta ja sen seurauksista osoittautui yksipuoliseksi vasta kun myös punaisten lähteet otettiin rinnalle mukaan. Tähän oltiin valmiita Jaakko Paavolaisen tulkintojen tullessa julki, kun häly Linnan romaanista Täällä pohjantähden alla oli jo vähän laantunut..

Polemiikkia kaihtamaton Ylikangas arvostelee tämän hetken suomalaista historiankirjoitusta siitä, että se kaihtaa arkoja aiheita. Syyn hän löytää laajoista poliittista ja geopliittisista kuvioista. Suomessa on haluttu luoda 90-luvulta alkaen kuvaa, jossa maa nojaa "uskottavaan puolustukseen". Tälle halutaa löytää historiasta, erityisesti jatkosodasta ajatusta tukevia tarinoita. Puna-armejan eteneminen "torjuntavoittojen kesänä" keskimäärin peninkulma päivässä kohti Viipuria sen luovuttamiseen saakka on eräs näistä tarinoista, joka ei kovin uskottavalta voittotarinalta tunnu. Toinen epäilyttävä sankaritarina on se, että Neuvostoliitto kyllä kykeni lyömään Saksan miljoona-armejat, mutta ei 150 000 suomalaista puolustajaa Karjalan kannaksella. Tällaisessa ilmapiirissä tutkijat ovat paineistetussa tilassa arkoja rikkomaan kansallista idealismia oman puolustuksen uskottavuudesta.

Mitä historia on ja millaista on sen tutkiminen selvittää Ylikankaan tutkimuksia ja niiden saamaa vastaanottoa. Samalla kirjassa välitetään tietoa tiedepolitiikasta, politiikasta ja niiden taustoista. Ylikangas pohdiskelee melko vapaalla kädellä muun muassa anonyymin nettikirjoittelun vihapuhetta. Ilmeisesti hän on asian kanssa joutunut tekemisiin henkilökohtaisesti.

Tällainen vapaa pohdinta on kyllä ihan virkistävää luettavaa. Historianharrastajalle kirja on aarreaitta. Tosin Ylikangas panee paikalleen amatöörihistorioitsijat, jotka vailla historiantutkimuksen koulutusta ovat lähteittensä vietävissä uskotelleen löytäneensä merkittäviäkin totuuksia.

Suurella tyydytyksellä huomasin amatöörinä kirjassa yhden pikkuvirheen: Aarne Saarinen mainitaan SKDL:n puheenjohtajana. Sitä hän ei ollut, mutta SKP:n puheenjohtajana kylläkin hän oli SKDL:n varapuheenjohtaja.

Menee tosi viisaskin näköjään vipuun. Virheellä ei toki ole merkitystä historian suurissa linjoissa, joita Ylikangas valaisee hienosti, uskottavasti ja totuutta nöyrästi, pohjalaisuudestaan huolimatta, etsien.