Oula
Silvennoinen, Marko Tikka ja Aapo Roselius: Suomalaiset fasistit.
Mustan sarastuksen airuet. WSOY 2016. 466 s.
Kansallisesta
itseruoskinnasta huolestuneet tahot ovat jo kiukutelleet, kun
suomalaisista fasisteista on oikein kirjoitettu kirja. Miksi ei
puhuta Stalinin hirmutöistä ja isänmaansa pettäneiden
kotikommunistien viekkaudesta? Emmekö tiedä jo suomalaisesta
fasismista aivan kylliksi? Taasko nostetaan fasistikortti?
Outo
ajatus tuo, että ei saisi puhua yhdestä pahasta, kun on toinenkin
olemassa. Suomalaisista fasisteista ei ole olemassa ennen tätä
Suomalaiset fasistit -kirjaa kokonaisvaltaista teosta. Se on selvitys
paikallaan. Sitä paitsi arvostelijat ovat unohtaneet merkittävän
tieteellisen teorian, johon Kimmo Rentola HS:ssa viittasi,
populaarilaulaja Simo Salmisen tieteellisen teorian: ruma sana
sanotaan niinku se on. Merkillistä, kun Yleensä kotimaisen fasismin
tutkimista vastustavat ovat hyvinkin tietoisia populismin suomista
mahdollisuuksista.
Suomalaiset
fasistit – keitäs he olivat? Mieleen tulee monella varmaan Vihtori
Kosola, Nikita Hrustsevin näköinen pohjalaismies Lapuan liikkeen
ajoilta. Yhtä monelle palautuu mieleen Neuvostoliiton karkean
propagandan tapa leimata kaikki vastustajat sosiaalidemokraateista
alkaen fasisteiksi. Ja onhan fasistikorttia heiluteltu milloin minkin
ilmiön edessä niin, että sana on kärsinyt ankarasta inflaatiosta.
Ikäpolveni
avaintapahtumia oli monelle Arvo Salon ja Kaj Chydeniuksen
Lapualaisooppera tasan viisikymmentä vuotta sitten. En itse ollut
paikalla, mutta seurasin tapausta kaukaa Kuusamosta lukiolaisena
tutustuen oopperan librettoon ja lukien uteliaisuudella, mitä siitä
kirjoitettiin vaikkapa Ylioppilaslehdessä.
Ei ollut
aivan sattumaa, että Lapualaisooppera kertoi fasistisesta
liikkeestä. Uuden sodan jälkeen syntyneen sukupolven olikin korkea
aika yrittää katsoa menneisyyteen. Sodanjälkeinen aika ei tähän
erityisemmin ollut rohkaissut. Siihen oli karhun naapurina kylmän
sodan aikoihin aivan ymmärrettäviä syitä.
Suomessa
ei tehty heti sodan jälkeen selvitystä fasismista, puhdistuksista
nyt puhumattakaan, kuten monessa länsimaassa tehtiin. Riitti että
yritettiin selvitä sotakorvauksista ja saada maa jaloilleen uusissa
muuttuneissa olosuhteissa.
Eikä
yhteyksistämme Hitlerin Saksaan kauheasti elämöity. Neuvostoliiton
romahduksen jälkeen varsin yleisenä linjana oli sotiemme
pyhittäminen luvatun kansan erehtymättömiksi sankariretkiksi,
joita ei miltään osin sopinut kyseenalaistaa. Suomi historian
ajopuuna oli tieteellisesti hylätty mutta myytti osoitti
elinvoimansa. Osa tutkijoistakin meni halpaan, kuten nykyinen
puolustusministerimme Jussi Niinistö, jolle Lapuan liikkeen tekemät
murhat, vapaudenriistot, vihapuhe ja väkivalta ovat vain
talonpoikaishuumoria.
On
sitäkin huojentavampaa viime vuosina ollut havaita, että nuoremman
polven historiantutkijat ovat nähneet viime sotiemme ja
aatevirtaustemme vahvojen myyttien läpi. Muutaman vuoden aikana on
ilmestynyt lukuisasti hienoa tutkimusta sotiemme rujosta
todellisuudesta, suhteistamme Natsi-Saksaan ja Suur-Suomi -harhoista.
Tähän sarjaan sopii erinomaisesti tutkijakolmikon vahva synteesi
suomalaisista fasisteista 1918-1944.
Fasismin
juuret ovat syvällä eurooppalaisessa historiassa ja
aatemaailmassa. Liike on valistusta, kansainvälisyyttä, demokratiaa
ja kehitystä vastaan. Se vaalii ahdasta kansallismielisyyttä,
eriarvoisuutta ja voimapolitiikkaa. Fasismi on väkivaltaan valmis,
kun tilanne sen omasta mielestä niin vaatii. Kuka tahansa saatetaan
hakata tai tappaakin, jos siltä tuntuu.
Erityistä
voimaa liike sai rintamamiesten turhauttavista kokemuksista 1.
maailmansodan jälkeen, kun siviilimaailma ei enää ollutkaan muuta
kuin harmaata arkea. Tästä ammensivat Hitler ja Mussolini. Siitä
ammensivat myös suomalaiset valkosotilaat, jotka katkerasti
joutuivat sopeutumaan politikoivaan Suomeen sisällissodan jälkeen.
Monelle oli esimerkiksi suuri pettymys, kun Mannerheimin sijaan
presidentiksi nousikin armahduslinjaa punaisia kohtaan ajava K.J.
Ståhlberg.
Räikeimmillään
oma fasismimme oli 30-luvun alussa, kun Lapuan liike riehui
väkivaltaisena terrorina. Suomalaisen kansanvallan kunniaksi on
sanottava, että parlamentaarista kannatusta fasistit eivät saaneet
varsinkin sen jälkeen, kun muilutus ylsi Ståhlbergin kaltaiseen
hahmoon.
Varteenotettavaa
johtajaa ei myöskään liikkeelle löytynyt: heil Hitler, meil
Kosola. Kosola monen muun fasistien johtohahmojen tavoin sortui
viinaan ja kuuluun kurtisaaniin Minna Graucheriin. Kyösti Kallion
murhan arvalla tehtäväksi saaneet kaksi nuorta miestä ampuivat
itsensä sitä ennen Kallion tavattuaan.
Silvennoisen,
Tikan ja Roseliuksen kirjassa käydään ansiokkaasti läpi useita
fasismin lumoon sortuneita kirjailijoita. Eino Railo ja Kyösti
Wilkuna ovat mukana jo siitä alkaen, kun he keväällä 1918 menevät
Suomenlinnaan seuraamaan kirjailijatoverinsa Maiju Lassilan
teloitusta. Lassila ammutaan jo ennen kuin laiva pääsee maihin.
Kaikki
fasistit eivät kuitenkaan olleet pervertikkoja tai surkimuksia.
Railokin teki uraa kirjailijana, kustantajana ja tutkijana kuten
tietenkin V.A. Koskenniemi ylhäisessä akateemisuudessaan.
Pudotus
aseveljeyden päättyessä Saksan kanssa oli kuitenkin monelle
ainakin henkisessä mielessä melkoinen. Jotkut, kuten sotilaana yhä
palvottu Lauri Törni, osallistuivat maanpetokselliseen toimintaan.
Kun
loppu sitten 1944 tuli, fasisteista ei pahemmin puhuttu. Jälkiä
fasistit itse yrittivät peitellä parhaansa mukaan. Onneksi kaikkea
ei voinut hävittää, ja siksi historiaa on päästy kirjoittamaan.
Suomalaiset
fasistit -teos on valitettavan ajankohtainen. Vaikka fasismin
huippukausi tuntuisi olleen maamme taistellessa Hitlerin rinnalla,
merkkejä fasistisen aatteen olemassaolosta on jälleen. Minusta
siitäkin voidaan puhua Simo Salmisen viitoittamalla tiellä.
Sanotaan silloinkin ruma sana niin ku se on, jos on aihetta ja
historian tuomaa tietoa, jota esimerkiksi tämä erinomainen
historiankirja tarjoaa yltäkylläisesti.
