Mies joka uskoi hyviin siirtoihin - Bobby Fischer against the world

Katsoimme mänttäläisen shakkiporukan kanssa Liz Garbusin mainion täyspitkän dokumentin Bobby Fischeristä (HBO 2011). Meille shakinpelaajille Fischerin tarina on tuttu, mutta myös shakkia pelaamaton osa, tuo pimeä kansa, taitaa tietää nimen.

Nuorena ihmelapsena tämä New Yorkin kasvatti raivasi tietään shakin huipulle lyöden lopulta yksin Neuvostoliiton suurella kollektiivisella voimalla tehdyn shakin punakoneen. Kaikki huipentui Islannissa kesällä 1972 Fischerin ja Boris Spasskin kuuluisassa ottelussa maailmanmestaruudesta.

Koko maailma ja silloinen media seurasi ottelua ykkösuutisenaan. Olivathan vastakkain kahden kylmän sodan supervallan pelaajat, ja asetelman oivalsivat sekä silloinen Yhdysvaltain ulkoministeri Henry Kissinger ja Kremlin mahtimiehet. Näistä asioista on kirjoitettu vetäviä kirjoja, tehty näytelmiä ja musikaali.

Tapahtumaa seurasi varsinainen shakkibuumi. Shakkikerhoihin virtasi väkeä. Olin tuolloin opiskelemassa Oulussa, ja muistan satojen pelaajin puulaakiottelut Oulun työväenopistolla. Kirjeshakkia Suomessakin pelasi tuhansia pelaajia. Espanjassa seuraavana talvena ostin tavallisesta lehtikioskista halvan taskukirjan ottelusta oppiakseni espanjan alkeita ja shakin hienouksia.

Tällä hetkellä shakkia pelaa dokumentin mukaan 600 miljoonaa ihmistä. Se on edelleen suosituin lautapeli maailmassa.

Fischerissä tehdyssä dokumenttielokuvassa shakinpelaajat Garri Kasparovia myöten, tutkijat ja Fischerin tunteneet kertovat mestarin vaiheista. Mukana on puhuttelevia pätkiä teini-ikäisestä Fischeristä aina viimeisiin Islannissa tehtyihin haastatteluihin.

Aivotutkimukseen perehtynyt tietokirjailija David Shenk muistuttaa shakin monimutkaisuudesta jo matemaattisesti. Asemia shakkilaudalla voi syntyä yhtä paljon kuin aurinkokunnassamme on atomeita. Pelkällä laskemisella shakissa ei voi pärjätä. Siihen eivät kykene edes järeimmät tietokoneet.

Tullakseen shakin huipulle tarvitaan se kuuluisa 10 000 tuntia paneutunutta opiskelua kuten vaikkapa pianonsoitossa tai kirurgiassa. Bobby teki nuo opinnot lapsinerona jo hyvin varhain. Hänen elämänsä maailmanmestariksi tuloon saakka oli shakkia, shakkia ja shakkia. Hänellä oli tarvittavan kova pakkomielle asiaan sen lisäksi, että hänellä oli lahjakkuutta,

Meillä joilla on vain miellyttävä intohimo shakkiin saattaa olla ymmärrystä tuollaisen pakkomielteen toteutukseen. On helppo ymmärtää, että syvemmälle päästessään asia muuttuu yhä mielenkiintoisemmaksi ja saattaa viedä miehen tai naisen mennessään.

Pakkomielteisen, asialle kokonaan heittäytyvän pelaajan on otettava vastaan myös asian toinen puoli. On mahdollista, joskaan ei aina välttämätöntä, että tällöin irtaantuu elämästä muuten. Niin kävi Bobbylle. Hän ei kotiutunut muualle kuin ruutulaudalle, ja se on vähän liian ahdas paikka, vaikka sisältääkin tähtitieteellisen paljon mahdollisuuksia.

Fischeristä ei ollut enää puolustamaan maailmanmestaruuttaan. Hän sekoili uskonnoissa, politiikassa ja vainoharhoissaan. Surullista on kuulla mestarin mustaa naurua Yhdysvalloille, kun pilvenpiirtäjät murenivat terrori-iskussa.

Fischerillä oli syynsä olla Yhdysvalloille katkera, koska häntä odotti vankilatuomio entisessä kotimaassaan hänen pelattuaan vastoin YK:n saartoa Serbiassa väljähtyneen uusintaottelun Spasskia vastaan. Kaiken huippuna oli kääntyminen samaa asiaa jauhavaksi pakkomielteiseksi juutalaisvihaajaksi. Hän kummankin vanhempiensa puolelta oli itse juutalainen. Dokumentissa on vaikuttava kohtaus, jossa Fischerin islantilaisen ystävänkin on pakko ottaa sekoiluun etäisyyttä. Islanti sentään halusi antaa Fischerille turvapaikan. Lääketieteellinen termi on selvä: paranoidia.

Parhaina aikoinaan Bobby Fischerillä oli kuitenkin sanavalmiutta, nokkeluutta ja charmia. Hän piti eläimistä, dokumentti osoittaa, ei ehkä niinkään ihmisistä, joiden kanssa hän joutui helposti hakauksiin, ja oli siis yksin maailmaa vastaan. Siinä asemassa sankarinkin voimat ehtyvät.

Paitsi shakillista nerokkuutta Fischerillä oli kykyä epäsovinnaiseen ajatteluun. Kun haastattelija kysyi shakin psykologisista tekijöistä, mestarilla oli valmis vastaus: "En usko psykologiaan, uskon vain hyviin siirtoihin." Olisiko maailman paras shakinpelaaja paremmin voinut vastata?

Karl-Emil Lindbladin muistoksi

Keskisuomalaisen pitkäaikainen päätoimittaja Erkki Laatikainen muistelee Mänttä, valokuva ja perinne - kirjassa, kuinka hyvin hoidettu Mänttä teki savolaisnuorukaiseen 60-luvulla vaikutuksen, kun hän juhannuspäivänä 1967 tuli ensivierailulle tulevan vaimonsa kotiseudulle. Mutta vaikuttavia henkiöitä löytyi myös kaupungin asukkaista:

- Pian opin tuntemaan Karl-Emil Lindbladin, vähäpuheiseen ja harkitsevan tuntuiseen miehen, joka oli vaimoni tädin puoliso. Hän liikkui usein kamera mukanaan ja näppäili vähä-äänisesti ja joskus kujeellisenoloisesti kuvaotoksia perhe- ja muista tapahtumista. Valokuvaus oli hänelle läheinen harrastus, kirjoittaa Laatikainen.

Lindblad oli harrastanut valokuvausta melkein lapsesta laatikkokameralla aloittaen Paikkakunnalla oli valokuvausharrastusta, ja Serlachius-yhtiön selluloosatehtaan johtaja Arno Kenetti veti yhtiön kamerakerhoa. Yhtiöllä tiedettiin valokuvan arvo. Myös taidemesenaatti Gösta Serlachius harrasti itse valokuvausta.

Lapin sotaa myöten sodan käynyt Kalle oli mukana rauhan palattua heti arkisessa uurastuksessa. Tuli tekninen koulu ja avioituminen. Aluksi sotakorvauksia maksavan maan niukkuudessa huippulaadukkaisiin saksalaiskameroihin ei ollut mahdollisuutta, vaan Kallenkin oli tyydyttävä karkeatekoiseen venäläiseen Komsomolex-kameraan.

Vähitellen alkoi kuitenkin varaa olla kunnon kameroihinkin.

Kallesta tuli Mäntän kamerakerhon puheenjohtaja. Vuonna 1966 sattui sitten jysähdys, kun Kalle luki Valokuva -lehdestä artikkelin kuvien keräämisestä. Samoihin aikoihin mänttäläinen valokuvaaja Evald Englund lähetti hänelle negatiivikokoelman. Niitä oli satoja, ja Kalle äkkäsi niiden arvon. Tapansa mukaan tarkkana hän laski, että niitä oli 372 kappaletta.

Tästä jysähdyksestä tuli Kallelle toinen elämäntyö. Ensimmäisestä elämäntyöstä Serlachius-yhtiön lämpöteknikkona hän pääsi eläkkeelle 1985. Varsinkin eläkkeelle päästyään hänellä oli aikaa kerätä negatiiveja, selvittää kuvien taustatietoja ja järjestää suosittuja näyttelyjä. Syksyllä 1994 toimittaessani yllä olevaa Kallen kunniaksi tehtyä juhlakirjaa, hän kertoi tarkkana miehenä negatiiveja olevan 23745 kappaletta.

Juhlakirjassa Kalle huolestuneena pohdiskelee, mihin tämä arkisto sijoitettaisiin, ettei se vain joutuisi Mäntästä pois. Kalle ilmoittaa myös, että on valmis suoraviivaiseen toimintaan, jos emme saa kaupungin kotiseutuarkistoa säädylliseen kuntoon.

Suvaitsevaisen ja harkitsevan aidon liberaalin sisällä oli joskus ympäristöäkin yllättänyttä suorapuheisuutta. Kalle oli varmaankin ainoita henkilöitä, joka uskalsi sanoa poikkeavan sanan, kun legendaarinen Mäntänkoski peitettiin äkillisesti teollisuusrakenteilla 80-luvulla. Oman yhtiön mieheltä ei noihin aikoihin oikein odotettu tällaista kulttuuri- ja ympäristötietoisuutta.

Kallen elämän (21.10.1924 - 14.4.2013) viimeisiä vuosia rajoitti näkökyvyn heikentyminen. Anja-rouva Kallen omaishoitajana sai lukea tuntikausia lehtiä, ja äänikirjoja kului. Viimeisiä vuosia sulostuttivat kolmannen ja lopulta jopa neljännen polven syntymä. Jos näkökykyä olisi ollut, kuva oltaisiin varmasti otettu pojan pojan pojasta. Mustavalkoisena, perinteisellä kameralla, muistuttaa Anja.

Ja mitä Karl-Emil Lindbladin negatiivikokoelmalle kuuluu? Joitakin vuosia juhlakirjasta Mäntän kaupunki osti sen. Tällä hetkellä kokoelma on Serlachiuksen säätiön asiantuntevassa hallinnassa.

Kallen toinen elämäntyö on luonut vahvaa pohjaa nykyiselle Mäntän kulttuurikukoistukselle.

(Kirjoitus julkaistu KMV-lehdessä 11.7.2013, jonka arkistosta alla oleva kuva,   ja juttu hieman lyhennettynä HS:ssa 25.7.2013)