Mänttä-Vilppulan shakkikatsaus - lukiolaiset pelasivat iloisen turnauksen

Shakkikatsaus

Shakki on peli, joka opettaa oppimaan omista virheistä

Mänttä-Vilppulan shakkikausi alkoi lukiolaisten iloisella turnauksella

Alkukesällä Mäntässä pelatun SM-turnauksen jälkeen shakki vetäisi vain vähän henkeä. Mäntän Shakkikerho avasi kauden elokuussa. Kerhossa pelataan maanantaisin pitkiä pelejä eli ns. klassista shakkia, nopeaa shakkia ja pikapeliä.

Tämä monipuolisuus on syytä mainita sen vuoksi, että suurempienkin shakkikerhojen rajoitteena on ollut keskittyminen vain pikapeliin. Pikapeli on shakkia, jossa siirtoihin on pelaajalle varattu 5-15 minuuttia.

Pikapeli tekee turnausten järjestämisen helpoksi, kun lyhyt peliaika mahdollistaa useita pelejä. Kääntöpuolena on se, että shakillinen taso ei nouse välttämättä kovin korkeaksi, kun siirrot tehdään kiireessä ja pintapuolisella käytännön otteella.

Kun Mäntän lukiolaiset toista kertaa kokoontuivat lokakuun puolimaissa pelaamaan mestaruudesta kerhon järjestämässä kisassa pelattiin nytkin viiden kierroksen turnaus 10 minuutin ajoilla. Turnaus oli sopivasti pelattavissa yhden iltapäivän aikana, ja kärki erottui tälläkin kertaa.

Mestariksi nousi viime vuoden tapaan Johannes Kivelä neljällä pisteellä. Samaan ylsi Leevi Korkeala ja tuli toiseksi. Sama kaksikko oli kärjessä viime vuonnakin. Kolmanneksi tuli Ville Mäntylä puoli pistettä jäljessä.

Kolme parasta saivat palkinnoksi shakkikirjan ja oikeuden osallistua joulukuussa Mäntässä pelattavaan viikonlopputurnaukseen korvauksetta. Kaikki pelaajat saivat palkinnoksi vapaan pääsyn Mäntän shakkikerhon peli-iltoihin syksyn aikana.

Kilpailun tuomari ja Mäntän Shakkikerhon puheenjohtaja Pentti Rantala salli pelaajille poikkeuksellisesti yhden sääntöjen vastaisen siirron tekemisen. Lempeä linja käytännössä saattoi tehdä tuomaritulkinnat entistä vaikeammaksi, mutta asia ei näyttänyt ainakaan pelaajia vaivaavan.

Pentti Rantala huomautti aiheellisesti pelaajille siitä, että varsinkin alussa pelaajat kiirehtivät tekemään siirtonsa turhankin nopeasti, kun monella peli oli jo ohi alle viidessä minuutissa.

Viidentoista pelaajan joukossa oli kaksi tyttöä. Heitä soisi olevan enemmänkin. Yhdysvalloista on kiirinyt uutisia, että kaikkein kunnianhimoisimmat vanhemmat järjestävä tyttärilleen balettituntien lisäksi shakinopetusta. Shakki kun auttaa ongelmanratkaisukykyä, kehittää suunnitelmallisuutta ja opettaa korjaamaan omia virheitä. Tärkeitä ovat nuo ominaisuudet niin pojille kuin tytöille.

Omakohtaisiinkin kokemuksiin perustuen voin myös kertoa, että shakki opettaa häviämisen taitoa. Tuntui lukiolaisten pelaamista katsellessa siltä, että tämä taito oli heillä jo hyvässä kehitysvaiheessa, sillä harmillisetkin häviöt otettiin luontevasti vastaan. Tarvittaessa huumorilla.

Mäntän Shakkikerhon ohjelmaan kuuluu osallistuminen joukkueiden SM-kisaan III divisioonassa. Viime viikonlopulla joukkue kävi voittamassa Tampereella Tammershakin 6. joukkueen 3-1. Voiton ottivat Kai Mäkelälammi, Paavo Rossi ja Pekka Sairanen. Seppo Kuulavuori pelasi tasan.

Joulukuun 13-15. järjestetään Autere -opistolla viikonlopputurnaus. Ensi maaliskuussa Mäntän klubilla pelataan nopean shakin SM-mestaruuksista.

Pekka Sairanen

Artikkeli julkaistu KMV:ssä 17.10.2013

Mies joka haluaa rahoillaan tukea kulttuuria

Risto Lindstedt: Mesenaatti Kauko Sorjonen. Kirjapaja 2013. 205 s.

Mäntässä muistetaan hyvin, kuinka vuonna 2009 Honkahovin ja Klubin omistajaksi ilmaantui mies nimeltä Kauko Sorjonen.

Miehen takana kerrottiin olevan rikkaan säätiön, joka aikanaan oli saanut alkunsa Kopijyvä -nimisestä yhtiöstä. Yhtiön toimialueena tiedettiin olevan yliopistojen kopiointipalvelut. Kerrottiin myös, että Kauko Sorjonen on julkisuutta kaihtava kulttuurin hyväntekijä. Tiedettiin, että hän asuu Jyväskylässä. Muuta tietoa oli yleisesti vähänlaisesti.

Nyt on tilanne muuttunut, kun kokenut journalisti Risto Lindstedt on julkaissut Sorjosesta kirjan Mesenaatti Kauko Sorjonen.

Kauko Sorjonen syntyi sotaa käyvässä maassa 1942 melko vaatimattomiin mutta kuitenkin verrattain turvallisiin olosuhteisiin Punkaharjulla myllärin poikana. Koulupohjaksi jäivät kansakoulu, rippikoulu ja armeija. Niistä Sorjonen siirtyi työelämään varaston pakkaajaksi ja autonapumieheksi. Ennen armeija-aikaa Sorjonen teki antaumuksella myös metsätöitä.

Lukeva, urheileva ja kaikin puolin säntillinen nuorimies alkoi lisätöinään auttaa vanhemman veljensä tilitoimistossa. Vähitellen tämä työ muuttui kokopäiväiseksi. Työ opetti tuntemaan rahan liikkeitä ja yritysmaailmaa.

Kauko Sorjonen perusti veljensä kanssa omaisuuksia luoneen Kopijyvä Oy:n 1977. Yrittäjä voitti henkisen kynnyksensä ryhtymällä töihin akateemisen maailman kanssa. Kymmenessä vuodessa yhtiö löi itsensä läpi nyt Kauko Sorjosen omistaessa sen yksin.

Oliko Sorjonen vain mies oikeaan aikaan oikeassa paikassa saadessaan tällaisen menestyksen?

Onneakin oli, mutta Sorjonen oli onnensa seppä, Linstedt vakuuttaa myötäsukaisessa elämäkerrassaan. Sorjosella oli muun muassa omintakeinen paidantaskumetodi. Hän kirjoitti korttiin jonkin teeman, jonka sitten pisti viikoksi rintataskuunsa. Teemoja olivat ahkeruus, päättäväisyys, vaiteliaisuus, oikeudenmukaisuus, eläytyminen työhön, mielentasapaino, vilpittömyys, rohkeus, säästäväisyys, iloinen mieli, mielenmaltti, järjestys, nöyryys.

Sorjonen on halunnut ansaitsemillaan rahoilla tukea yliopistoja ja kulttuuria. Oikeudenmukaiselle miehelle oli valtaisa isku, kun hänen lahjoituksiaan Kuopiossa tulkittiin korruptiona. Seurauksena oli usean vuoden oikeudenkäynnit, jotka vapauttivat hyväntekijän täydellisesti mutta jättivät jälkensä. Sorjonen huomasi dramaattisesti, että elinkeinotoimintaa ja pyyteetöntä kulttuurin tukea ei voi tehdä samalla paikkakunnalla.

Linstedt vetää kirjassaan Kauko Sorjosesta suoria linjoja kahteen toiseen tunnettuun suomalaiseen mesenaattiin: Juha Lallukkaan ja Alfred Kordeliniin. Ehkä lukijalle vähempikin näiden kahden mesenaatin vaiheiden selvittäminen olisi riittänyt.

Kulttuurin sissitoiminnaksi luonnehditusta Kauko Sorjosen säätiön työstä olisin kaivannut lisävalaistusta. Paljon lukija saa kuitenkin tietää säätiön taustahenkilöistä, intohimojen kohteista ja työn arkipäivästä.

Pekka Sairanen

Kirjoittaja on Mänttä-Vilppulan kulttuurijohtaja

(julkaistu KMV:ssä 3.10.2103)

Vilppulan täytyy tarttua tilaisuuteen

Vilppulassa katse vuoteen 2018

Vuosi 1918 oli Suomen historian traaginen vuosi. Saavutetun valtiollisen itsenäisyyden alkuun osui hirvittävät jäljet jättänyt sisällissota. Onko mitään aihetta palata tuohon murheelliseen kansakuntamme vaiheeseen?

Sodista ja sisällissodista ei maailma kokonaisuudessaan ole vapautunut vieläkään. Vaikka sodankäynti ja väkivalta ovat monella lailla muuttuneet sadassa vuodessa, ihmisten välisillä vakavilla konflikteilla edelleen on samoja syitä kuin ennenkin. Niitä ovat epätasa-arvo, köyhyys, sorto, taistelu vallasta, taistelu rikkauksista, rasismi, nationalismi ja niin edelleen. Konfliktien syyt on tunnettava, että niiden aiheuttamista kärsimyksistä päästäisiin. Nuo väkivaltaa aiheuttavat syyt eivät ole mitään ikuisesti pysyviä asioita ja niitä voidaan ehkäistä. Tämän asian on osoittanut esimerkiksi kansallinen ylpeytemme Nobel-palkittu presidenttimme Martti Ahtisaari toiminnallaan.

Juuri nytkin vaikkapa Syyrian tapahtumien murheellinen sekasorto puhuu kaikkea sitä vastaan, että konflikteista päästäisiin, voi moni realismin nimissä sanoa.

Kyllä, tällaiselle inhorealismille on hyviä perusteita. Niitä on syytä kuunnella. Mutta aivan yhtä hyviä perusteita voi löytää sille, että traagisista konflikteista on myös mahdollisuus vapautua. Kyllä nekin perusteet on myös pidettävä mielessä. Tilanteessa vallitsee pessimismin ja optimismin kauhun tasapaino.

Vilppulassa vuonna 1918 ei taisteltu sodan kauheimpia taisteluja eikä sodan uhreja kertynyt sellaisia hätkähdyttäviä määriä kuin esimerkiksi Tampereella tai sodan jälkivaikutuksena rangaistusleireillä. Vilppula oli kuitenkin sodan avainkohtia, jossa maassamme ensimmäisiä kertoja kohdattiin moderni tekninen ja moottoroitu sodankäynti panssarijunineen, konekivääreineen ja jopa lentokoneineen.

Sodan miljööt rakennuksineen ja myöhemmin pystytettyine muistomerkkeineen ovat Vilppulassa hyvin esillä. Suomen Sisällissotamuseoyhdistys ry on teettänyt tutkija Tarja Antikaisella 2011 kattavan selvityksen siitä, että erilaisille opastetuille puistoille, näyttelyille ja koko alueen kattavalle Sisällissodan historiakeskukselle löytyisi käyttöä.

Toivoa sopii, että Suomen Sisällissotamuseoyhdistys jaksaa painaa päälle asiassa, sillä haasteet ovat suuret. Vuosi 2018, murhenäytelmän satavuotispiste, lähestyy kovaa vauhtia.

Mänttä kaupunkina (1922- 2008) osoitti olevansa valmis suuriin kulttuurihaasteisiin. Kaupunki rohkaisi tuntuvalla avulla nyt maineikasta Mäntän kuvataideviikkoja tapahtuman syntyvaiheessa 1992-1993. Ennakkoluulottomasti kaupunki ryhtyi myös hakemaan Euroopan kulttuuripääkaupungiksi 2011 keräten suuren imagovoiton. Mäntän satumaisena onnena on se, että Serlachius-taidesäätiö sattuu olemaan kaupungissa taideaarteineen ja dynaamisine museoineen.

Vilppulan (1912-2008) maine kulttuurikuntana on turhankin pieni. Onhan Kolhossa perustettu maan suurin sanomalehti Helsingin Sanomat, Oskar Merikanto on jättänyt Vilppulaan kesäasukkaana omat jälkensä ja hänestä muistuttaa pojanpoikansa (tää korjattu 30.9. - ei siis poika)  Ukrin hieno veistos kunnantalon edessä. Vilppulassa ja sen kylissä on paljon energisiä ja aikaansaavia kulttuuri-ihmisiä ammattitaiteilijoita myöten. Tästä hyvänä esimerkkinä on Vilppulan mieskuoro, joka muutama vuosi sitten vakuuttavasti osoitti, että sisällissodan tragiikkaa voi lähestyä musiikin keinoin.

Autere -opisto on yhdessä Suomen Sisällissotamuseoyhdistyksen kanssa järjestänyt luentoja helmikuun alun ja maaliskuun puolenvälin välimailla muistuttaakseen vuoden 1918 Vilppulan tapahtumista jo muutaman vuoden ajan kesäisine risteilyineen Pekkalan kartanoon.

Kun vuosi 2018 lähestyy näitä luentoja on tarkoitus lisätä ja samalla viritellä erilaisia monitaiteellisia ja monikulttuurisia hankkeita. Mukaan toivotaan myös aktiivista Vilppula-seuraa. Kaikki kulttuuri-ihmiset, -yhdistykset ja -tahot ovat tervetulleita tähän valmisteluun.

Tarkoitus on luoda väyliä, joissa sekä kaikilla taiteen harrastajilla että ammattitaiteilijoilla on omalla tavallaan mahdollisuus osallistua kansallisen trauman käsittelyyn satavuotispaalun läheisyydessä.

Varsinkin tässä valmisteluvaiheessa moninainen taiteellinen ilmaisu ja yritys on mahdollista ja toivottavaa. Jossakin vaiheessa, ehkäpä vuonna 2015, Mänttä-Vilppulan kaupungin tulee tehdä päätöksiä siitä, miten se aikoo tällä kertaa vaalia mainettaan ja tehdä Vilppulan 1918- tapahtumien muistovuodesta arvoisensa omintakeinen kansallinen laadukas kulttuuritapahtuma ja niiden sarja.

Pekka Sairanen

Kirjoittaja on Autere -opiston rehtori ja Mänttä-Vilppulan kulttuurijohtaja

Teksti julkaistu hieman muunneltuna Aamulehden  Vierailija-palstalla 29.9.13.

Haanpäästä innostuksella ja oivalluksilla entisten pohjille

Matti Salminen: Pentti Haanpään tarina. Into 2013. 305 s.

Pentti Haanpää on monien tarinoiden, anekdoottien ja myyttien mies. Useat Haanpään arvon oivaltaneet ovat hänestä mainiosti kirjoittaneet Veijo Merestä Aarne Kinnuseen. Pelkistetyimmin hänestä on kirjoittanut Erno Paasilinna esseessään Yksinäisyys (1982). Tapansa mukaan Paasilinna siinä vastustamattomasti vyöryttää lukijalle Haanpään rujon nerouden sellaisella voimalla, että sanojen takana täytyy olla omakohtaisuutta. Paasilinna samaistuu kohteeseensa niin, että on kuin kerrottaisiinkin Paasilinnasta. Ja miksei näin olisi? Olihan Erno Paasilinnalla ja Pentti Haanpäällä paljon yhteistä, vaikka olivatkin eri aikakausien lapsia.

Mieleen tulee, miksei Paasilinna kirjoittanut Haanpään kattavaa elämäkertaa. Tilaus siihen olisi pitänyt olla. Ehkäpä Paasilinnan esteeksi nousi Vesa Karosen kaikin tavoin mallikas työ Pentti Haanpään elämä (SKS 1985). Siinä Haanpään elämänvaiheet huolellisesti nivotaan hänen kirjalliseen tuotantoonsa. Karosen työ on hienoa ja toimivaa kirjallisuudentutkimusta.

Varmaankin Karosen kirjasta johtuen Matti Salmisen elämäkertateos Pentti Haanpäästä on otsikoitu: Pentti Haanpään tarina. Karosen tasolle teos ei yllä, mutta Haanpään elämänvaiheiden selvittäjänä ja ajankohtaistajana Salmisen kirja on kiinnostavaa luettavaa.

Salminen on tarkasti selvittänyt Haanpään laajamittaisen julkaisuhistorian eri lehdissä. Hän nivoo yhteen Haanpää -tutkimusta ja tietoutta. Hän selvittää, missä nyt mennään, mitä tiedetään. Kaiken lisäksi Salminen hauskalla tavalla kertoo löydöistään ja oivalluksistaan. On kiintoisaa lukea esimerkiksi Haanpään Alli-puolisosta. Tämä lähetti miehelleen rintamalle Adolf Hitlerin Taisteluni -teoksen ja kannusti miestään tulevaan Suur-Suomeen. Avioliitosta syntyi tytär. Ristiäisiin Pentti ei mennyt, vaan lähti hankkimaan pensaa tupakansytyttimeensä. Ei Haanpää koskaan mennyt kenenkään hautajaisiinkaan. Haanpään kuoleman Salminen selvittää perusteellisesti. Kyseessähän oli hukkuminen vahvassa humalatilassa.

Salminen ei yritäkään olla kirjallisuudentutkija. Se on useimmiten lukijalle varmaankin etu. Toisinaan reipas ja kunnioitettava harrastelija-asenne johtaa vähän löysään jutusteluun kuvatessaan esimerkiksi seikkaperäisesti lähteitään ja tutkimuskokemuksiaan. Salminen kertoo olevansa kansantaloustieteilijä. Olisin suonut, että hän alan miehenä meille maallikoille esimerkiksi olisi muuntanut Haanpään kirjoituspalkkiotasoa nykyaikaan.

Salminen on ollut tekemisissä valtavan aineiston kanssa. Kirjasta kuitenkin näkyy, että lähteet eivät kuitenkaan vie, vaan Salmisen aito innostus Haanpään tuotantoon ja halu murtaa Haanpään elämään liittyviä myyttejä.

Hanakasti Salmine murskaa esimerkiksi yksinäisyys -myytin, jonka varaan Paasilinna hienon esseensä rakentaa. Ja totta, olihan Haanpää esimerkiksi sodan jälkeen jatkuvasti tekemisissä silloisen median ja julkisuuden kanssa. Hänellä oli perhe ja lähisukulaisia ympärillään. Hänellä oli Helsingissäkin ystäviä kuten Arvo Turtiainen.

Erinomainen on Salmisen oivallus siitä, että Haanpää viiden vuoden rintamamiehenä oli yksi monista hoitamattoman sotatraumojen uhreista. Tällaisiahan ihmisiä sodanjälkeinen Suomi pursui.

Salmisen kirjan ehdoton konna on kirjallisuudentutkija Eino Kauppinen, joka esimerkiksi kustantajan edustajana ja Haanpään jäämistön kaappaajana ei tehnyt oikeutta Haanpäälle. Oman oikeistolaisen ideologiansa mukaisesti hän teki vääryyttä Haanpäälle, joka oli yleisvasemmistolainen. Yrittipä Kauppinen verrata Haanpäätä Mannerheimiinkin, mikä on hävytöntä kaikkien kannalta.

Haanpään vasemmistolaisuuden lajista on kiistelty. Salminen yrittää ympätä hänestä ihmiskasvoisen sosialismin edustajaa, mitä pidän anakronismina, vaikka onkin sympaattista ottaen huomioon sen, että antistalinistinen vasemmisto on Suomessa ollut olemattoman pieni. Luonnehdinta on sikäli oikea, että mikään oikeaoppinen kommunisti Haanpää ei ollut. Siitä antaa auktorisoidun todistuksen vallankumousteoreetikko ja Terijoen hallituksen ministeri Tuure Lehén, joka ystävystyi Haanpään kanssa. Ei Haanpää hänen mielestään kommunisti ollut.

Haanpään poliittisiin näkemyksiin ottavat huolellisemmin kantaa Haanpään kirjekokoelmat toimittaneet Vesa Karonen ja Esa Viirret (Otava 2005). Haanpää avusti ja oli ideologisesti lähellä Kirjallisuuslehteä ja Erkki Valan Tulenkantajat -lehteä. Lehtien taustalla oli suomalaisia vasemmistolaisia, jotka kyllä hanakasti arvostelivat Italian ja Saksan oikeistoradikalismia ja fasismia, mutta pieniä poikkeuksia (Raoul Palmgren) lukuun ottamatta vaikenivat Stalinin terrorista. Karonen ja Viirret huomauttavat, että siten lehdet ”uhrasivat älyllisen rehellisyyden poliittiselle taktiikalle”. Haanpää kirjailijana itse asetti vapauden ja luovuuden sosialismin edelle. Se on kuitenkin muistettava.

Shakin harrastajana tartuin Salmisen Haanpää -elämäkertaan suurin odotuksin. Kyllä tuodaan esille, että shakkia ja varsinkin kirjeshakkia kirjailija pelasi. Mainitaan myös, että Piippolassa olevassa Haanpää -museossa on Haanpään käyttämiä shakkikirjoja, kirjepelejä ja palkintoja. Salminen mainitsee vähän virheellisesti, että Haanpää aloitti pelaamisen vuonna 1929. Muistiinmerkinnöissä vuosilta 1925-1938 (Otava 1975 toim. Hannu Taanila) käy ilmi, että pelaaminen alkoi jo 1928. Virhe ei ole suuren suuri, mutta olisin odottanut vähän enemmän shakista ylipäänsä.

Suomen Shakissa Haanpäätä vastaan kirjeshakkia 50-luvulla pelannut Derik Lardot on esitellyt Haanpään shakkiharrastusta tarkemmin Haanpään 100-vuotisvuonna 2005. Se lähde olisi ollut Salmisenkin käytettävissä.

"Ei tässä mitään kulttuuria ole harrastettu." Autere -opisto ja Ruoveden opisto tarjoavat omakohtaisia kulttuurielämyksiä - ja pitkää ikää.

Autere -opisto ja Ruoveden opisto tarjoavat lukuvuonna 2013-2014 kursseja, yleisöluentoja ja harrastusmahdollisuuksia. Mukana on sekä uutuuksia että paljon entisiä kysyttyjä oppimisen ja yhdessäolon mahdollisuuksia. Opinto-ohjelma 2013-2014 on jaettu jokaiseen talouteen.

Ilmoittautuminen kursseille alkaa torstaina 5. syyskuuta. Ilmoittautua voi netissä. puhelimella tai paikan päällä kurssin alkaessa opettajalle. Viimeksi mainittu yleensä riittää. Kurssiesittelyn kohdalla kerrotaan, milloin ilmoittautuminen on välttämätöntä. Tarkemmat ohjeet löytää Opinto-Ohjelmasta.

Suosituilla yleisöluennoilla sekä Mänttä-Vilppulassa että Ruovedellä on syksyllä aiheita historiasta, terveydestä, kansainvälisyydestä ja taidehistoriasta. Kevääksi on tiedossa kirjailijavieraita, kun sopivasti vielä Ruovedellä paikkakunnan runoilijat J.L. Runeberg ja Heikki Asunta viettävät pikkupyöreitä juhlavuosiaan.

Lokakuussa vietettäessä Vanhusten viikkoa, saamme tutkijan esitelmän siitä, miten kulttuuriharrastukset ja pitkäikäisyys kulkevat käsi kädessä. Yleisesti alkaa olla tiedossa, että kulttuuriharrastukset pitävät meitä vireessä. Taide kasvattaa meitä kaiken lisäksi ihmisinä. Säilytämme herkkyytemme ja kykymme asettua toisen lajitoverimme asemaan. Tämä on helppo arkijärjelläkin perustella. Vaikkapa kuorolaulua harrastava on mukavassa porukassa toteuttamassa yhteistä intohimoa - musiikin omakohtaista toteuttamista.

Kun juuri tällä hetkellä taloudelliset ongelmat vaivaavat niin kuntatasolla kuin valtionkin tasolla, on hyvä muistaa, että teemme sekä itsellemme että yhteiskunnallemme palveluksen, kun pidämme huolta itsestämme kulttuuriharrastusten avulla. Ehkäisemme näin ennakolta turhia sairastumisia ja loppuunpalamisia. Säästämme lopulta alenevien terveydenhoitokulujen myötä enemmän kuin arvaammekaan.

Opistollamme ja Mänttä-Vilppulan kaupungin kulttuuritoimistolla oli lyhyt mahdollisuus pitää palveluksessaan kulttuuritiedottajaa. Toimittajan työstä kokenut Sirpa Nieminen järjesti pienimuostoista kokeilua turuilla ja toreilla tavaten ihmisiä arjessa ja juhlassa.

Kulttuuritiedottajan terveiset kertoivat, että useat ihmiset edelleen kavahtavat kulttuuri-sanaa. "Ei tässä mitään kulttuuria ole harrastettu eikä niin hienoa haluta harrastaakaan." Näin saattaa sanoa keskellä mainiointa kulttuuriympäristöä, toria, mitä kulttuuritietoisin aito kulttuuri-ihminen sitä kuitenkaan itse huomaamatta.

Kulttuuri-käsite on monella lailla ongelmallinen ja joskus harhaanjohtava. Historiallisesti varsinkin korkeatasoinen kulttuuri on aikanaan tullut hovien ja ylhäisön kautta tavallisten ihmisten saavutettavaksi. Urheilun puolelta esimerkin voi ottaa vaikkapa tenniksestä, jota Mäntässäkin vielä pari sukupolvea sitten saattoi harrastaa vain pieni osa väestöstä tarkoilla pukeutumissäännöillä.

Nykyisin käytännössä jokainen voi halutessaan pelata tennistä. Emme elä enää luokka- tai sääty-yhteiskunnassa. Elämme tasa-arvon Euroopan Unionissa ja tasa-arvon Suomessa. Vaikka tasa-arvoa ei tietenkään ole täydellisesti saavutettu, kulttuurin harrastamiseen on jokaisella sittenkin laajat mahdollisuudet.

Nykypäivän mahdollisuuksista eivät esi-isämme voineet edes uneksia. Monet kulttuuripalvelut ovat kaikkien ulottuvilla. Kirjastot tarjoavat mainioita palvelujaan. Erilaiset mediat, radiot, televisiot ja netit tuottavat meille jatkuvalla syötöllä kaikkea mahdollista ja mahdotonta. Mäntässä meillä kaiken lisäksi on käden ulottuvilla merkittävän kulttuurikaupungin koko loisto säätiöineen ja tapahtumineen.

Pelkkä kulttuurin vastaanottaminen pitää tutkitusti vireyttä yllä. Autere -opisto yhdessä Ruoveden opiston kanssa tarjoaa mahdollisuuksia myös omakohtaisesti yhdessä muiden kanssa osallistua kulttuuriin aktiivisesti.

Kurssivalikoimamme on laaja. Sellaisenkin joka pelkää kulttuurin olevan liian hienoa, kannattaisi ehkä sittenkin tutustua tarjontaamme. Kursseillemme ovat kaikki tervetulleita.

Mies joka uskoi hyviin siirtoihin - Bobby Fischer against the world

Katsoimme mänttäläisen shakkiporukan kanssa Liz Garbusin mainion täyspitkän dokumentin Bobby Fischeristä (HBO 2011). Meille shakinpelaajille Fischerin tarina on tuttu, mutta myös shakkia pelaamaton osa, tuo pimeä kansa, taitaa tietää nimen.

Nuorena ihmelapsena tämä New Yorkin kasvatti raivasi tietään shakin huipulle lyöden lopulta yksin Neuvostoliiton suurella kollektiivisella voimalla tehdyn shakin punakoneen. Kaikki huipentui Islannissa kesällä 1972 Fischerin ja Boris Spasskin kuuluisassa ottelussa maailmanmestaruudesta.

Koko maailma ja silloinen media seurasi ottelua ykkösuutisenaan. Olivathan vastakkain kahden kylmän sodan supervallan pelaajat, ja asetelman oivalsivat sekä silloinen Yhdysvaltain ulkoministeri Henry Kissinger ja Kremlin mahtimiehet. Näistä asioista on kirjoitettu vetäviä kirjoja, tehty näytelmiä ja musikaali.

Tapahtumaa seurasi varsinainen shakkibuumi. Shakkikerhoihin virtasi väkeä. Olin tuolloin opiskelemassa Oulussa, ja muistan satojen pelaajin puulaakiottelut Oulun työväenopistolla. Kirjeshakkia Suomessakin pelasi tuhansia pelaajia. Espanjassa seuraavana talvena ostin tavallisesta lehtikioskista halvan taskukirjan ottelusta oppiakseni espanjan alkeita ja shakin hienouksia.

Tällä hetkellä shakkia pelaa dokumentin mukaan 600 miljoonaa ihmistä. Se on edelleen suosituin lautapeli maailmassa.

Fischerissä tehdyssä dokumenttielokuvassa shakinpelaajat Garri Kasparovia myöten, tutkijat ja Fischerin tunteneet kertovat mestarin vaiheista. Mukana on puhuttelevia pätkiä teini-ikäisestä Fischeristä aina viimeisiin Islannissa tehtyihin haastatteluihin.

Aivotutkimukseen perehtynyt tietokirjailija David Shenk muistuttaa shakin monimutkaisuudesta jo matemaattisesti. Asemia shakkilaudalla voi syntyä yhtä paljon kuin aurinkokunnassamme on atomeita. Pelkällä laskemisella shakissa ei voi pärjätä. Siihen eivät kykene edes järeimmät tietokoneet.

Tullakseen shakin huipulle tarvitaan se kuuluisa 10 000 tuntia paneutunutta opiskelua kuten vaikkapa pianonsoitossa tai kirurgiassa. Bobby teki nuo opinnot lapsinerona jo hyvin varhain. Hänen elämänsä maailmanmestariksi tuloon saakka oli shakkia, shakkia ja shakkia. Hänellä oli tarvittavan kova pakkomielle asiaan sen lisäksi, että hänellä oli lahjakkuutta,

Meillä joilla on vain miellyttävä intohimo shakkiin saattaa olla ymmärrystä tuollaisen pakkomielteen toteutukseen. On helppo ymmärtää, että syvemmälle päästessään asia muuttuu yhä mielenkiintoisemmaksi ja saattaa viedä miehen tai naisen mennessään.

Pakkomielteisen, asialle kokonaan heittäytyvän pelaajan on otettava vastaan myös asian toinen puoli. On mahdollista, joskaan ei aina välttämätöntä, että tällöin irtaantuu elämästä muuten. Niin kävi Bobbylle. Hän ei kotiutunut muualle kuin ruutulaudalle, ja se on vähän liian ahdas paikka, vaikka sisältääkin tähtitieteellisen paljon mahdollisuuksia.

Fischeristä ei ollut enää puolustamaan maailmanmestaruuttaan. Hän sekoili uskonnoissa, politiikassa ja vainoharhoissaan. Surullista on kuulla mestarin mustaa naurua Yhdysvalloille, kun pilvenpiirtäjät murenivat terrori-iskussa.

Fischerillä oli syynsä olla Yhdysvalloille katkera, koska häntä odotti vankilatuomio entisessä kotimaassaan hänen pelattuaan vastoin YK:n saartoa Serbiassa väljähtyneen uusintaottelun Spasskia vastaan. Kaiken huippuna oli kääntyminen samaa asiaa jauhavaksi pakkomielteiseksi juutalaisvihaajaksi. Hän kummankin vanhempiensa puolelta oli itse juutalainen. Dokumentissa on vaikuttava kohtaus, jossa Fischerin islantilaisen ystävänkin on pakko ottaa sekoiluun etäisyyttä. Islanti sentään halusi antaa Fischerille turvapaikan. Lääketieteellinen termi on selvä: paranoidia.

Parhaina aikoinaan Bobby Fischerillä oli kuitenkin sanavalmiutta, nokkeluutta ja charmia. Hän piti eläimistä, dokumentti osoittaa, ei ehkä niinkään ihmisistä, joiden kanssa hän joutui helposti hakauksiin, ja oli siis yksin maailmaa vastaan. Siinä asemassa sankarinkin voimat ehtyvät.

Paitsi shakillista nerokkuutta Fischerillä oli kykyä epäsovinnaiseen ajatteluun. Kun haastattelija kysyi shakin psykologisista tekijöistä, mestarilla oli valmis vastaus: "En usko psykologiaan, uskon vain hyviin siirtoihin." Olisiko maailman paras shakinpelaaja paremmin voinut vastata?

Karl-Emil Lindbladin muistoksi

Keskisuomalaisen pitkäaikainen päätoimittaja Erkki Laatikainen muistelee Mänttä, valokuva ja perinne - kirjassa, kuinka hyvin hoidettu Mänttä teki savolaisnuorukaiseen 60-luvulla vaikutuksen, kun hän juhannuspäivänä 1967 tuli ensivierailulle tulevan vaimonsa kotiseudulle. Mutta vaikuttavia henkiöitä löytyi myös kaupungin asukkaista:

- Pian opin tuntemaan Karl-Emil Lindbladin, vähäpuheiseen ja harkitsevan tuntuiseen miehen, joka oli vaimoni tädin puoliso. Hän liikkui usein kamera mukanaan ja näppäili vähä-äänisesti ja joskus kujeellisenoloisesti kuvaotoksia perhe- ja muista tapahtumista. Valokuvaus oli hänelle läheinen harrastus, kirjoittaa Laatikainen.

Lindblad oli harrastanut valokuvausta melkein lapsesta laatikkokameralla aloittaen Paikkakunnalla oli valokuvausharrastusta, ja Serlachius-yhtiön selluloosatehtaan johtaja Arno Kenetti veti yhtiön kamerakerhoa. Yhtiöllä tiedettiin valokuvan arvo. Myös taidemesenaatti Gösta Serlachius harrasti itse valokuvausta.

Lapin sotaa myöten sodan käynyt Kalle oli mukana rauhan palattua heti arkisessa uurastuksessa. Tuli tekninen koulu ja avioituminen. Aluksi sotakorvauksia maksavan maan niukkuudessa huippulaadukkaisiin saksalaiskameroihin ei ollut mahdollisuutta, vaan Kallenkin oli tyydyttävä karkeatekoiseen venäläiseen Komsomolex-kameraan.

Vähitellen alkoi kuitenkin varaa olla kunnon kameroihinkin.

Kallesta tuli Mäntän kamerakerhon puheenjohtaja. Vuonna 1966 sattui sitten jysähdys, kun Kalle luki Valokuva -lehdestä artikkelin kuvien keräämisestä. Samoihin aikoihin mänttäläinen valokuvaaja Evald Englund lähetti hänelle negatiivikokoelman. Niitä oli satoja, ja Kalle äkkäsi niiden arvon. Tapansa mukaan tarkkana hän laski, että niitä oli 372 kappaletta.

Tästä jysähdyksestä tuli Kallelle toinen elämäntyö. Ensimmäisestä elämäntyöstä Serlachius-yhtiön lämpöteknikkona hän pääsi eläkkeelle 1985. Varsinkin eläkkeelle päästyään hänellä oli aikaa kerätä negatiiveja, selvittää kuvien taustatietoja ja järjestää suosittuja näyttelyjä. Syksyllä 1994 toimittaessani yllä olevaa Kallen kunniaksi tehtyä juhlakirjaa, hän kertoi tarkkana miehenä negatiiveja olevan 23745 kappaletta.

Juhlakirjassa Kalle huolestuneena pohdiskelee, mihin tämä arkisto sijoitettaisiin, ettei se vain joutuisi Mäntästä pois. Kalle ilmoittaa myös, että on valmis suoraviivaiseen toimintaan, jos emme saa kaupungin kotiseutuarkistoa säädylliseen kuntoon.

Suvaitsevaisen ja harkitsevan aidon liberaalin sisällä oli joskus ympäristöäkin yllättänyttä suorapuheisuutta. Kalle oli varmaankin ainoita henkilöitä, joka uskalsi sanoa poikkeavan sanan, kun legendaarinen Mäntänkoski peitettiin äkillisesti teollisuusrakenteilla 80-luvulla. Oman yhtiön mieheltä ei noihin aikoihin oikein odotettu tällaista kulttuuri- ja ympäristötietoisuutta.

Kallen elämän (21.10.1924 - 14.4.2013) viimeisiä vuosia rajoitti näkökyvyn heikentyminen. Anja-rouva Kallen omaishoitajana sai lukea tuntikausia lehtiä, ja äänikirjoja kului. Viimeisiä vuosia sulostuttivat kolmannen ja lopulta jopa neljännen polven syntymä. Jos näkökykyä olisi ollut, kuva oltaisiin varmasti otettu pojan pojan pojasta. Mustavalkoisena, perinteisellä kameralla, muistuttaa Anja.

Ja mitä Karl-Emil Lindbladin negatiivikokoelmalle kuuluu? Joitakin vuosia juhlakirjasta Mäntän kaupunki osti sen. Tällä hetkellä kokoelma on Serlachiuksen säätiön asiantuntevassa hallinnassa.

Kallen toinen elämäntyö on luonut vahvaa pohjaa nykyiselle Mäntän kulttuurikukoistukselle.

(Kirjoitus julkaistu KMV-lehdessä 11.7.2013, jonka arkistosta alla oleva kuva,   ja juttu hieman lyhennettynä HS:ssa 25.7.2013)

Mäntän kuvataideviikot 20 vuotta - omistuskirjoitukseni

Kuvataideviikot nosti mänttäläiset kuvataideyleisön eliittiin

(Kirjoitus julkaistu 1/2 lehdessä kesäkuussa 2013)

Mäntän kuvataideviikkojen tarinan voi aloittaa patruuna G.A. Serlachiuksen kieroutuneesta halusta tarjota tavallisille pulliaisille korkeatasoisinta saatavilla olevaa taidetta Mäntän tehdasyhdyskunnan syntyvaiheissa. Etelän sääty-yhteiskunnan silmäätekevät nauroivat tälle muutenkin eriskummallisen metsäpatruunan oikulle, kuten historioitsija Teemu Keskisarja kertoo G. A. Serlachiuksen elämäkerrassaan.

Tämä kiehtovan kummallinen tarina on jatkunut Serlachius-suvun roolissa kansallisen kuvataiteemme mesenaattina, säätiön taidemuseossa ja tämän vuosisadan museohankkeessa. Joenniemessä parhaillaan näkyvillä olevat rakennusnosturit kertovat taidemuseon suuresta laajennushankkeesta.

Kuvataideviikkojen tarinalla on monia muita alkuja. Tarinoita on myös paljon. Niitä on keksitty saunassa, automatkoilla, kokouksissa, Turussa ja toreilla. Monet tarinat elävät omaa irrallista elämäänsä, kuten hyvät tarinat ja hyvä taide aina. Kukoistakoon tällainen perinne kaikkien kertojiensa onneksi ja hyvinvoinniksi! Täyttykööt tämän lehden sivut vastaisuudessakin näistä hersyvistä jutuista!

Itsekin olen tähän tarinointiin osallistunut. Sitä vähänkin kriittisesti ajatellessani en voi kuin onnitella itseäni, etten koskaan ryhtynyt historiankirjoittajaksi ohimenneestä haaveestani huolimatta. Totuuden etsiminen pelkästään Mäntän kuvataideviikkojen historiasta on epäinhimillisen vaativa tehtävä. Edessä on äkkiä haarautuvien polkujen puutarha, josta voi löytää itsensä mitä merkillisimmistä paikoista.

Kuvataideviikkojen tarinaan itse pääsin mukaan muuttaessani paikkakunnalle 1989. Aloitin kaupungin ensimmäisenä kulttuurisihteerinä kesällä 1989. Pesti ei kestänyt kuin seuraavaan kevääseen, kun sain siirron Mäntän työväenopiston rehtoriksi. Siihen tosin on kuulunut myös kulttuuritoimen johtaminen. Minulla on ollut kunnia olla erinomaisella kaupungin kulttuurielämän seurantapaikalla.

Voin vakuuttaa, että Kuvataideviikkojen kirjallisesta jäämistöstä ei ainakaan löydä kovin kattavaa totuutta tapahtuman synnystä. Olin Kuvataideviikkojen alkuvaiheessa tapahtuman sihteeri ja sittemmin tiedottaja ennen kuin nykyinen tiedottaja Heikki Vesterinen vähän huolellisempana miehenä otti tehtävän vastaan. Myönnettävä on, että vähäinen dokumentointimme on tehty vain minimaalista kulloistakin käytännön tarvetta ajatellen.

Kun vielä kirjoittaa mukana olleena, joutuu helposti jälkiviisauden, kiitoksen kaipuun, kateuden ja muiden inhimillisten heikkouksien vietäväksi. Niinpä, rakas mahdollinen lukija, älä ota kaikkea nyt kirjoittamastani ihan todesta, sillä kuulun Mäntän kuvataideviikkojen perustajajäseniin, kun se perustettiin 1992. Tästä on sentään olemassa luotettava dokumentti. Paikalla muina perustajäseninä olivat Esko Lehtomaa, Sakari Leimola ja Sampo Linkoneva. Olen näistä alkuvaiheista saanut etuoikeutetusti kirjoittaa Mauri Mönkkösen Mäntän historia 1948-1992 -teokseen pienen laatikon jo vuonna 1998.

Kun olen vanhanaikaisesti sanottuna pääammatiltani kansansivistäjä eli nykyisemmällä kielelle kansalaisopiston rehtori, näen Mäntän kuvataideviikot suurena oppimisprosessina.

Kuvataideviikot on opettanut, että taide on monenlaista asiaa ja asiattomuutta. Sitä tehdään eri syistä ja se voi näyttäytyä mitä merkillisimmissä muodoissa. Taiteilija voi etsiä totuutta, ärsyttää tahallaan, saarnata, kertoa tarinaa, haltioittaa, vietellä ja esittää taidonnäytteitä.

Kuvataideviikkojen suuri innovaatio on sen aina vaihtuvan kuraattorin malli. Sen Kuvataiteen ystäville tarjosivat silloinen Suomen Taiteilijaseuran puheenjohtaja Kari Jylhä ja silloisen Suomen Taidemaalariliiton puheenjohtaja Erkki Hirvelä.

Jämsässä edelleen vaikuttava Hirvelä oli myös se henkilö, joka lausui ensisanoja Mäntän mahdollisuuksista kehittyä nykytaiteen keskuksena. Tälle ajatukselle, jonka kauppamiehenä itsekin esiinnyin, ei niinkään lämmennyt Maritta Pitkäsen johtama taidemuseo, vaikka niin toivottiin ja taivutteluakin yritettiin, vaan sen otti tehtäväkseen seudulle muuttanut Linkonevojen mesenaattisuku Sampo Linkoneva etunenässä. Hänen roolinsa yksittäisenä ihmisenä Kuvataideviikkoja kehitettäessä on ollut keskeisin ilman muuta. Sampolla on kykyä itsenäiseen ajatteluun, ennakkoluulottomuutta ja avarakatseisuutta. Ja ennen kaikkea hänellä on käytännöllisyyttä, jota meiltä taideihmisiltä usein puuttuu.

Tapahtuman toteutus on vaatinut valtavia ponnistuksia mukana olleilta. Heitä on lukematon joukko kaupunkikoneistosta yksityiseen tuntemattomaan uurastajaan, joka ei ole itseään tuonut esille. Myös vapaa yhdistystoiminta, kärjessään Lions Club Mänttä, on tehnyt uupumattomasti kovaa ja tuloksellista työtä.

Mäntän kuvataideviikot olikin alusta alkaen itsenäisellä pohjalla oleva ainutlaatuinen taidehanke. Sille oli tilaus, koska mittavassa kansallisessa festivaaliketjussa Finland Festivalsissa ei vielä tuolloin ollut kuvataidetta laisinkaan.

Jo ensimmäisellä kerralla pioneeritehtävään tarttunut ensimmäinen kuraattori Juha Sääski teki heti vakuuttavaa jälkeä. Myönnettävä on, että monen paikkakuntalaisen mieleen taisivat jäädä esimerkiksi piispan pojan haastavat kastraatiokuvat. Useat muutkin työt herättivät hämmennystä, koska nykytaide oli uutta eikä sillä lailla tuttua kuin tällä hetkellä.

On aika luonnollista, että tavalliset mänttäläiset eivät aina syttyneet festivaaliannille, vaikka sitä yritettiin höystää merkittävien kansainvälisten taideasiantuntijoiden myöntämillä palkinnoilla. Tämä näkyi paikallislehden palstoilla.

Olen itsekin sitä mieltä, että joskus taiteilijat ovat erehtyneet. En esimerkiksi voi vieläkään pitää huonoa vitsinä parempana teosta vaaleanpunaisesta Martti Ahtisaaresta, jota muka Siperia opettaa. Taiteilijatkin ovat ihmisiä ja siis erehtyväisiä.

Aluksi kaksivuosittain toistuva Kuvataideviikot valmisti mänttäläisiä Kiasman myötä tulleeseen nykytaiteen aaltoon. Useimmat Helsingissä esille tulleet tai palkitut taiteilijat oli jo Mäntässä nähty aiemmin. Eipä siis ihme, että nykyhesarin nuorina kuvataidekriitikkoina loistaa kaksi mänttäläistä Kuvataideviikon koulun käynyttä kirjoittajaa: Veikko Halmetoja ja Harri Mäcklin.

Meille mänttäläisille Kuvataideviikot on nyt jokavuotinen mahdollisuus kurkistaa suoraan nykytaiteen sisälle. Monet taiteilijat ovat tehneet vakuuttavaa jälkeä ja osoittaneet, että kuvataide on tärkeä osa inhimillistä elämää. Me mänttäläiset olemme oppineet taiteilijoilta, kuraattoreilta ja toisiltamme näinä 20 vuotena paljon enemmän kuin arvaammekaan.

Kallio vai Mänttä?

 

Kallio vai Mänttä?

Helsingissä Kallion kaupunginosasta on nopeasti tullut trendikäs asuinpaikka. Olen siihen viime vuosien aikana tutustunut. Käydessäni Helsingissä omilla shakkireissuillani olen jopa viettänyt öitä Kalliossa.

Pidän raitiovaunujen kolkkeesta. Se on sivistyksen ääntä. Raitiovaunuun on upea mennä ja maalaisena ihmetellä kaupungin menoa, katsella ihmisiä ja käydä samalla reissulla plaraamassa viimeisiä uutuuksia Akateemisessa kirjakaupassa.

On hienoa kävellä sitten keskustasta Pitkääsiltaa myöten takaisin Hakaniemen kautta Kallioon. Kun on seurannut Autere -opiston luentoja sisällissodasta, voi samalla panna merkille sillassa olevat luodinjäljet, joiden synnystä historioitsija Tuomas Hoppu kävi keväällä kertomassa.

Särön Kallion idylliin tuovat humalaisten mölinät kesäyössä. Toisaalta päivisin Kalliossa ei voi kuin ihastella sitä, kuinka katukuvaan sopivat yhtä hyvin lastaan taluttava perheenisä kuin porttikongia pisuaarinaan käyttävä sekakäyttäjä. Samalle kadulle sopivat yhtä hyvin eläkeläisukot kuin kikattavat koulutytöt. Kadulla on elämää

Mäntässäkin on elämää. Ammattikoulun pojat käyttävät Virkamiehenkatua kiihdytysratana varsinkin näin keväällä. Väistämättä kesäyöhön kuuluu säännöllinen äänenvaimentajista vapaiden mopojen ilkeä ulina juuri silloin, kun olen ikkuna auki vetäytymässä rauhallisille yöunille. Epäilen, että mopopojilla on jokin uusi salainen laite, jolla he saavat selville nukkumaanmenoaikani minuutin tarkkuudella.

Eli aika moottoriurheilupitoista elämää täällä Mäntässä. Ihan hyvä sellaiselle, joka sattuu metelistä tykkäämään lainatakseni golfkaverini ajatusta. Jos tarkoittaa lyödä kahdensadan metrin päähän, ja lyönnistä tuleekin kymmenmetrinen voin kuulla Tervon Harrin rohkaisun: "Hyvä lyönti - jos sattuu tollasesta tykkää."

Kummassako sitten on parempi asua, Kalliossa vai Mäntässä? Kas siinä kysymys.

Kalliossa ei ainakaan ole maan parasta kuvataiteen katselmusta. Ei siellä ole maan parasta pianofestivaaliakaan. Eikä niin hyviä museoita kuin meillä - ainakaan menemättä Helsingin keskustaan. Eikä siellä pelata vuosittain shakin SM-turnauksia.

Yhdessä asiassa olemme samalla viivalla: löydämme kummankin paikan kirkoista Hannes Autereen töitä. Mäntässä tosin mestarin jälki on vakuuttavampi.

Mänttä on Kallion jälkeen seuraava trendikäs asuinpaikka, uskokaa pois.

Pekka Sairanen

Kirjoittaja on Autere -opiston rehtori ja kulttuurihistoriallisten sattumusten ihmettelijä

Kirjoitus julkaistu myös Mäntttä-Vilppulan Kulttuuri-ikkunassa.

Huhtikuu Mäntässä on ranskalaista elokuvaa

Autere -opiston elokuvakerhossa ranskalaisten klassikkojen huhtikuu

Perinteinen elokuvakerho on Mäntässä vaikuttanut kymmeniä vuosia, ja perinne jatkuu Autere -opiston elokuvakerhossa linjakkaasti, kun huhtikuussa kerhon ohjelmassa on ranskalaisia elokuvaklassikkoja.

Näytöksiin kuuluu myös elokuvien esittely. Sen tekee Markku Varjola aikanaan hyvinkin maineikkaasta Suomen elokuvakerhojen liitosta, joka perustettiin jo 1956 edistämään elokuvakulttuurin asiaa.

Sittemmin varsinkin 70-luvulla liitto harrasti enemmän politiikkaa kuin elokuvakulttuuria. Mäntässä elokuvakerhonkin vetäjänä tunnettu nykypolitiikan tekijä, työmies Matti Putkonen osallistui liiton toimintaan, ja lähetti tulisia taisteluterveisiä pyöreitä vuosikymmeniä täyttävälle Mäntän elokuvakerholle liiton puolesta vielä 90-luvulla.

Sarja alkaa kaikkien elokuvakerhojen herkkupalalla Jean-Luc Godardin Alphavillella (1965) tiistaina 2. huhtikuuta. Elokuva on useasti nähty myös Mäntän elokuvakerhossa.

Seuraavalla viikolla on vuorossa Alain Resnais'n Amerikan setä, jota ei ehkä elokuvana niinkään tunneta, vaikka ohjaaja onkin elokuvakerhojen suosikkeja.

Sen sijaan vuonna 1991 ensi-iltansa saanut Leon Carax'n Pont-Neufin rakastavaiset on tuttu mänttäläisellekin yleisölle. Se esitetään 16.4. Elokuvan näyttelijöiden karun rujo aitous on jäänyt mieleen.

Loppuhuipennuksena 23.4. nähdään monen elokuvaharrastajan mielestä eräs parhaimmista elokuvista kautta aikojen. Se on Jean Renoirin Pelin säännöt vuodelta 1939.

Kaikki elokuvat nähdään elokuvateatteri Bio Säteessä, Koskelankatu 2 Mänttä. Elokuvat ovat DVD-tasoa. Poikkeuksellisesti nyt nähtävä sarja on maksuton. Ainoa vaadittava asia on ikä, jota pitää olla 16 vuotta.

Elokuvan ranskalainen huhtikuu saa luvan alkaa!

Harmaan talouden voitto jo ennen ensimmäistäkään kivenheittoa

Ministeri Heidi Hautalan pimeässä maksettu työ aiheutti ikävän tapahtumasarjan. Asian tultua julkisuuteen Hautala antoi asiasta selitteleviä lausuntoja. Virheitä tuli jo kaksi.

Kolmas virhe tuli siinä, kun Hautala ei eronnut. Jos hän olisi niin tehnyt, hän olisi säilyttänyt kasvonsa ja Vihreät luottamuksen äänestäjien silmissä.

Hämmentävässä tilanteessa olisi vielä ollut tilaisuus korjata asia, jos Vihreiden puheenjohtaja Ville Niinistö olisi osoittanut todellisuuden tajua ja pelisilmää. Sitä hän ei osoittanut eikä myöskään poliittista johtajuutta.

Heidi Hautala on nimenomaan profiloitunut ministerinä korruptiota ja harmaata taloutta vastaan. Hän on antanut kasvot oikeamielisyydelle, kohtuudelle ja pienelle toivolle siitä, että harmaata taloutta ja korruptiota voidaan vastustaa.

Harmaan talouden ja korruption vastustaminen kuuluu kyllä melkein kaikkien poliittisten ryhmien toistamiin hurskaisiin toiveisiin. Tiedossa on, että viime hallitusneuvotteluissa vasemmisto ja Vihreät olisivat halunneet viedä asian konkreettisiin tekoihin, mutta oikeisto vastusti näitä etunenässä nykyinen oikeusministeri Anna-Maja Henrikisson. Hän on myös etunenässä ollut ajamassa Hautalaa harmaan talouden ministerityöryhmästä.

Harmaan talouden ja korruption pesäkkeissä availlaan nyt kalliita kuohuviinipulloja. Hankala vastustaja on eliminoitu ja hän teki vielä sen itse.

Kansa hokee raamatun vertausta ensimmäisen kiven heitosta. Sen takana voi nähdä alkuperäisen tekstin välittämää inhimillisyyttä. Kukapa nyt haluaisi ryhtyä toisensa tuomariksi todellisuudessa, jossa vanha kuititta tehdyn työn perinne on säilynyt pitkään. Ja totta on sekin kansanedustaja Anne Kontulan maininta fasismista, jos oikein ruvetaan pieniä rikkeitä kyttäilemään.

Vanhan raamatun vertauksen kuuleminen Alexander Stubbin suusta kuultuna kuulosti oman ministerisisäpiirin kyyniseltä puolustamiselta, kun poliittinen lasku on kuitenkin menossa Vihreille. Ville Niinistön suusta kuultuna vertaus kuulosti epätoivoiselta vetoomukselta suunnata katse asian inhimilliseen puoleen, jota ei ole syytä epäillä. Politiikkaa tehdään kuitenkin kovassa maailmassa, jossa ministerin virheistä tuleekin rangaista paikan menetyksellä. Se on sitä kuuluisaa parlamentaarista demokratia eikä uutta tai vanhaa testamenttia.

Heidi Hautala on edelleen suosikkipoliitikkojani. Hän on käyttänyt ihmisoikeuksista valistuneita ja osuvia puheenvuoroja ja edistänyt niitä myös poliitikkona esimerkillisen rohkeasti. Hän on edelleenkin mielestäni oikealla asialla oleva merkittävä poliitikko.

Hän teki kuitenkin monta ministerille kohtalokasta virhettä. Heidi Hautala ei voi ministerinä olla korvaamaton.

Anselm Hollon käännös runostani

Anselm Hollo 1934-2013 in memoriam

Esikoiskokoelmastani Avaa suusi Eurooppa (1972 Karisto)

Kadulla makasi historia hengittäen raskaasti

ja me pelättiin että nyt sekin kuolee,

me annettiin sille vähän rommia, kun se halusi

ja se sai sanotuksi:

minä olen vanha ja pääkin on sekaisin, kyllä

minä silti kauan ihmisiä rakastin,

kuin vuosilukuja ja päivämääriä

niin se kuoli, lievässä humalassa

hävisi toiseen aurinkokuntaa.

From Open Your Mouth, Europe by Pekka Sairanen

History lay in the gutter and wheezed

we were afraid it was about to die

we gave it a snort of rum, since it asked for one

then it managed to say:

I'm old, and my mind is going, but I did love

the human race, long enough,

its years and dates

and mildly inebriated, it expired, vanished

into another solar system.

Translated from the Finnish by Anselm Hollo

The Literature Review

Volume Two Number One 1993

Oulu 1993

Sotien kauheuksista on jaksettava kertoa

Saksalaisten sotilaitten täyttämästä Lapista nuoret historiankirjoittajat, kuten Oula Silvennoinen ja Timo J. Tuikka, ovat kirjoittaneet ansiokasta historiankirjoitusta.

Vielä aivan äsken kovin merkittävää proosaa ei ole aiheesta ollut luettavana. Timo K. Mukka hieman käsitteli aihetta Lauru Sipirjan lapsista -romaanissaan. Eikä sovi unohtaa Erno Paasilinnan omakohtaisiakin kuvauksia Lapista sodan aikana ja sen jälkeen.

Nyt alkaa olla merkittäviä sanataideteoksia viime sotien Lapista. Eräs sellainen on Heidi Könkään romaani Dora, Dora. Se on vaikuttava ja dramaattinen kuvaus Hitlerin suosikin, varusteluministeri Albert Speerin joulunvietosta Lapissa Jäämeren rannoilla.

Köngäs laajentaa kuvauksen universaaliksi tragediaksi käyttämällä henkilöinään Speeriä, tämän saksalaista sihteeriä, nuorta suomalaista miestulkkia, korkeakulttuuria edustavaa arvonsa tuntevaa viulistia ja puolijuutalaista taikuria.

Eletään joulua 1943. Juutalaisia murhataan miljoonittain kaasukammioissa. Miljoonat siviilit kärsivät kauhistuttavia pommituksia. Stalingradissa käydään sodan kannalta ratkaisevia taisteluja satojentuhansien saksalaisten sotilaitten nääntyessä pakkasiin ja puna-armeijan vastaiskuun. Kauheuksien luetteloa voisi jatkaa.

Mitä tekee Albert Speer, yläluokasta lähtöisin oleva arkkitehti, josta Hitler teki ministerin - ja hämärän rakkautensa kohteen? Hän karkaa Hitleristä johtuvista sydänsuruista johtuen kauas Lapin kaamokseen selvittääkseen tilannettaan. Matkan virallisena aiheena on nikkelin tuotannon varmistaminen.

Albert Speer ei saanut Nürnbergissä kuolemantuomiota. Mies osasi lahjakkaana ihmisenä antaa itsestään sympaattisen kuvan.

Köngäs ei Speerille armoa anna. Romaanin Speer on todellinen antisankari, jonka perversiot ja tuhoava käyttäytyminen muistuttaa niitä patologioita, joista muun muassa Frankfurtin koulukunnan filosofit heti sodan jälkeen tuottivat teräviä analyysejä. Wilhelm Reich kirjoitti fasismin massapsykologiasta ja Erich Fromm tuhoavasta ihmisestä. Freud ei tällä hetkellä ole kovinkaan suuressa huudossa, mutta alitajunnassa olevan kuonan keksijänä häntä ei voi sivuuttaa, kun käsitellään natsismin kaltaista kollektiivista hulluutta.

Frankfurtin koulukunta halusi kysyä, miten sivistynyt Saksan tapainen yhteiskunta taantui äkkiä primitiivisen julmuuden tasolle Hitlerin aikana. Freudinsa ja Marxinsa yhdistäneet tutkijat löysivät vastauksen tukahdutetusta seksuaalisuudesta. Se aiheuttaa käsittämätöntä tuhoa.

Kun Köngäs menee vaatimattomista oloista lähteneen pinnalta pidättyvän ja kurinalaisen Speerin naissihteerin mielen syvyyksiin, hän osaa loistavasti kuvata, mitä saksalaisille tavallisille ihmisille tapahtui natsismin aikana. Miksi he menivät kaikkeen pahuuteen mukaan? He tekivät kyselemättä töitä ja halusivat uskoa hyvää uudesta järjestyksestä. He rajoittivat mielensä kiinnittymällä pieneen arkeen, pieniin kuvioihin ja omaan etuun. He luulivat täyttävänsä velvollisuuden. Köngäs osaa kaivaa esille lukuisia puhuttelevia yksityiskohtia niin henkilöiden muistoista kuin Lapin tapahtuma-areenalta.

Suomalainen nuori tulkki puolestaan tuo tunnistettavia asioita esille, vaikka liikutaankin saksalaisten parissa. Tulkilla on romaanin kokonaisuudessa ratkaiseva ja järkyttävä osuutensa. Viulisti ja taikuri puolestaan rikastavat tilannetta omilla reaktioillaan. .

Könkään romaani laajentaa käsityksiämme sodasta. Sota on paljon muuta kuin joukkojen siirtelyä ja yksittäisiä taisteluja. Tuntematon sotilas on pysyvästi loistava romaani, mutta on aika käsittää nykysotiminen paljon laajemmin kuin yhden porukan sotaretkenä.

Saksalaisten tulo Lappiin antoi suomalaisille ensi kerran kosketusta moderniin maailmanlaajuiseen sotimiseen. Kauheuksia eivät panneet liikkeelle vain jostain ilmestyneet viholliset, vaan myös muut voimat. Sellaisia ovat taistelu maailman vallasta, rikkauksista ja ihmisten mielistä. Suomi ei ollut irrallinen saareke. Puheet jostain erillissodasta ovat höttöä kansallista itsekeskeisyyttä.

Könkaan Dora Dora saa ajatuksemme liikkeelle. Sota on tragedia, johon ihmiset osallistuvat kokonaisina ihmisinä muistoineen, taustoineen, yhteyksineen, toiveineen ja pelkoineen. Mukana on ihmisen mieli kaikkine tasoineen. Mukana on yhteiskuntamme ja kulttuurimme.

Ei ole mitenkään turhaa palata toisen maailmansodan kauheuksiin Lapissa. Ehkäpä se saa ymmärtämään paremmin omaa aikaamme. Ehkäpä se saa meidät ponnistelemaan paremman maailman puolesta niin, että tuhoavuuden voimat eivät pääsisi valloilleen.

Pekka Sairanen

Myllerrysten, karun todellisuuden ja loiston välimailla syntyi paperia

Oula Silvennoinen: Paperisydän. Gösta Serlachiuksen elämä. Siltala 2012. 547s.

Mäntän teollisen pohjan merkittävin rakentaja oli vuorineuvos Gösta Serlachius. Hänen aikanaan Mäntän teollinen tuotanto nousi merkittävälle tasolle, Mäntän seutu alkoi modernisoitua ja Mäntän ilme muuttui kaupunkimaiseksi.

Gösta Serlachiuksella on myös suuri maine valtakunnan taide-elämässä. Hänen nimeään kantaa Serlachiuksen maineikas taidesäätiö.

Kuka oli tämä Gösta Serlachius (1876-1942)? Valokuvissa ja muotokuvissa hän vaikuttaa arvonsa tuntevalta määrätietoiselta mieheltä. Vaikutelma on oikea, kun lukee historioitsija Oula Silvennoisen kohteelleen uskollisen teollisuusmiehen elämäkerran Paperisydän (Siltala 2012).

Soitin 90-luvun alussa presidentin linnanvoudin tehtävistä kirjailijaksi ryhtyneelle Arimo Raesteelle pyytääkseni häntä kertomaan kirjastaan Paroni von Raesteen ihmeelliset seikkailut (Kirjayhtymän 1992) Mäntän työväenopistossa. Raeste kuvasi kirjassaan värikkäin sanoin Mänttään osunutta lapsuuttaan ja nuoruuttaan sotien välissä.

Sain sanavalmiin Raesteen kyllä puhelimeen, mutta en onnistunut saamaan häntä Mänttään. Puhelu jäi kuitenkin mieleen, koska se koski juuri sotien välistä Mänttää ja Gösta Serlachiusta. Raeste piti pienen esitelmän siitä, miten feodaalisella tasolla vielä sotien välissä Mäntässä hänen mielestään elettiin, ja miten mielivaltaisesti Gösta Serlachius paikkakuntaa johti. Esimerkkinä hän mainitsi isänsä ja vuorineuvoksen suhteen. Väinö Rauhala, Raesteen isä oli paikkakunnalla tunnettu pankinjohtaja ja kanttori. Näillä kahdella herralla menivät sukset jossakin asiassa ristiin. Asian ratkaisi vuorineuvos katkaisemalla sähkönjakelun kiistakumppaninsa talosta.

Mauri Mönkkösen kirjoittamassa Mäntän historiassa kerrotaan tehtaanjohtajan pistotarkastuksista työläisten asunnoille, joissa sai helposti kuulla kunniansa, jos jokin asia ei päämiestä miellyttänyt.

Saman suuntaisi asioita on luettavissa myös Silvennoisen kirjasta. Lakki oli otettava päästä jo sata metriä ennen, jos sattui Gösta Serlachius kohdalle, kertoo Reijo Lindroos, tehtaan pääluottamusmies ja sittemmin kansanedustaja. ”Mitä perkelettä siin tehdään”, äksyili tehtaanherra kankealla suomellaan työmiehelle, joka ei hänen mielestään osannut tehdä tehtäviään.

Vain harvalla paikallisella taisi olla kanttia asettua mahtimiestä vastaan. Eräs sellainen oli lääninvouti Herman Palmgren, joka vastusti Mäntän itsekästä eroa Vilppulasta 1922. Palmgrenin poika oli tunnettu itsenäisesti ajatteleva vasemmistolaisintellektuelli ja kirjallisuuden tutkija Raoul Palmgren.

En löydä Rauhalan tai Palmgrenin konflikteista edes mainintaa Silvennoisen kirjasta, vaikka niin olin odottanut.

Konfliktia äärioikeistolaisena esiintyneen Rauhalan kanssa ei tuntuisi ihan kunniattomalta, mutta kiistat tuskin koskivat politiikkaa.

Gösta Serlachius ei mitenkään ihaillut ajan saksalais-italialaisia ääriliikkeitä, käy Paperisydämestä ilmi. Hän oli Englantia ihaileva anglofiili, joka 1. maailmansodan aikana kävi itse asiassa kaupallista reviiritaistelua ”Vähä-Venäjän” eli Ukrainan kaupasta saksalainen teollisuus vastustajanaan. Lopulta kuitenkin maailmanhistorian pyörät käänsivät Serlachiuksen viimeisinä hetkinään Saksan kannattajaksi, kun Saksan sotavoima kääntyi Neuvostoliittoa vastaan ja edessä näyttivät aukeavan myös suomalaisille muutakin kuin hyvitystä talvisodan nöyryytyksistä.

Serlachius taloudellisesti ja muutenkin Lapuan liikettä. Myös rikkurityövoimaa käyttävä Martti Pihkalan työväestöä koetteleva projekti nimeltä Vientirauha sai tukea. Näin tekivät kyllä muutkin puuteollisuuden kartelliomistajat poikkeuksetta. Miksi ei niin olisi tehnyt myös Mannerheimin tärkeä avustaja valkoisen vallan sotiessa sisällissodassa? Kyllä hän muisti punaisten pyssymiesten elkeet Vilppulan asemalla 1918, kun he pelotellakseen napsuttelivat tyhjien aseidensa liipasimia vangiksi ottamansa kapitalistin ympärillä.

Gösta Serlachiuksella oli erittäin merkittävät yhteydet maan poliittiseen ja taloudelliseen valtaeliittiin. Risto Ryti oli hänen läheinen perhetuttavansa, kun vaimo Gerda Ryti oli läheistä sukua. Serlachiuksen vaimo Ruth ja Rytit harrastivat keskenään hengellisiä asioita spiritismiä myöten. Niistä toisessa avioliitossa ollut Serlachius ei ollut yhtään kiinnostunut. Muutenkaan tehtaanjohtajaa eivät hengelliset, ideologiset tai filosofiset kysymykset elähdyttäneet. Hän oli käytännön teollisuusmies, joka osasi rakentaa teollista tuotantoa ja tehdä erinomaista bisnestä.

Pohjan tähän kaikkeen antoi se, että hän pääsi setänsä G.A Serlachiuksen suosioon ja nai vielä tämän tyttären Sissin, serkkunsa. Tehtaan perustajan oma poika Axel Ernst oli talousasioissa toivoton, eikä hänestä ollut johtajaksi. Mutta jo ennen siirtymistään Mäntän tehtaan johtoon, Gösta Serlachiuksella oli varakkaan suvun vahva pohja ja suhdeverkosto. Hän koulutti itseään ulkomailla, hankki kokemusta harjoittelemalla mm. Manchesterissa ja Wienissä, joten hänellä oli asioihin avara kansainvälinen näkemys ja vahva ammattitaito.

Silvennoisen Paperisydän ei voi tietenkään voi tyhjentävästi kertoa kaikkea Gösta Serlachiuksesta. Elämäkerta kuitenkin valottaa elävästi Mäntän tehtaan johtajan asemaa maailman suuressa myllerryksessä, joihin mahtui sotia maailmalla ja omassa maassa, sisällissota, itsenäistymisvaiheet ja monet työväestön aatteelliseen ja sosiaaliseen heräämiseen liittyvät suuret kysymykset. Tärkeintä tehtaan johtajalle oli tuotannon ja liiketoimien menestys. Se ei aina ollut suoraviivaista Gösta Serlachiuksenkaan aikana, vaan tehdas toimi tovin takaajapankkien holhouksessa, kuten kauppaneuvos G.A. Serlachiuksenkin aikoina.

Ei Silvennoinen kätke arkojakaan asioita. Kyllä hän kertoo vuorineuvoksen sisäisistä myllerryksistä, joita aiheuttivat oma avioero, läheisten ihmisten itsemurhat, alkoholismi, syfiliksen kaltaiset vitsaukset, pitkävihaisuus, perintöriidat ja mielisairaudet.

Lopulta vaikeista tilanteista aina selvittiin Serlachiuksen luontaisella optimismilla. Työläisten vaatimukset pidettiin kovalla kurilla aisoissa, vaikka mustilla listoilla. Ja Serlachiuksen työ alkoi tuottaa omistajilleen merkittävää voittoa. Maan taide-elämän onneksi pelkkä afääri ja aineellinen menestys ei ihan riittänyt. Gösta Serlachiuksella oli silmää kuvataiteelle ja arkkitehtuurille. Silmää ja arvostelukykyä oli niin paljon, että hän ymmärsi antaa asiantuntemukselle sijaa, kun kartutti taidekokoelmaansa. Tällöin nousee esille tutkija-kriitikko Bertel Hinzen asiantuntemus. Vuorineuvoksella oli myös suuri haave jättää perinnöksi kaikille tuon taidekokoelman anti. Taidemuseota suunniteltiin aktiivisesti 30-luvulta lähtien.

Nyt loppuvuodesta 2012 Joenniemessä räjäytellään Gösta Serlachiuksen rakentaman kartanon viereen perustuksia uudelle moninkertaisesti kartanoa suuremmalla taidemuseolle. Museon suunnittelukilpailun voitti kansainvälinen arkkitehtiryhmä maan kautta aikojen suurimmassa arkkitehtuurikilpailussa.

Gösta Serlachiuksen taidesäätiö vaalii erinomaisella tavalla perustajansa kestävintä perintöä julkaisemalla loistavaa historiankirjoitusta Paperisydämen lailla ja viemällä taidemuseon unelmaa yhä kunnianhimoisemmille tasoille. Paperisydän sykkii yhä, vaikka heikko sydän koituikin Gösta Serlachiuksen kohtaloksi hänen kuollessaan sodan aikaan syksyllä 1942. Hänen hoviveistäjänsä Hannes Autere oli tehnyt niin upean ruumisarkun, että arkkua ei laskettu hautaan, vaan näyttävään sukuhautaan laskettiin vaatimattomampi versio.

He did it his way - Frank Sinatran ylistys ja sedän tuomio taitamattomalle minimalismille

Katselin – ja ennen kaikkea kuuntelin – televisiosta tulleen Frank Sinatra -ohjelman, jossa laulaja esitti parhaita laulujaan. Taisin olla 17 vuotta, kun telkkarissa ensi kerran sain seurata laulajaa. Elettiin vauhdikasta 60-lukua. Beatlesien ja Elviksen tuotanto jylläsi. Nuorisomusiikki löi itseään läpi. Frankie-boy ei oikein sopinut tähän kuvaan, vaan tuntui vähän ajastaan jääneeltä silloin, vaikka tekikin yhä tarttuvia hittejä, kuten Strangers in the nightin. Olihan äijä yhtä vanha kuin kirkkomusiikkia harrastanut isäni - ja tanssilavoja silloin nöyryyttävästi sairaana koluamaan joutunut Olavi Virta.

Sinatran hittejä oli tuolloin myös When I was seventeen. Näin siitä 60-luvulla pilaversion, jossa ikääntynyt laulaja käy läpi jokaista vuottaan, eikä laulu ota loppuakseen. Ikääntyneenä tietysti mietin nyt, mitäs naurettavaa siinä on, mutta silloin vitsi meni perille.

Tänä vuonna kuultuna When I was seventeen kuulosti vähän toisenlaiselta kuin kohta puoli vuosisataa sitten. Ja vaikka en kolmivitosena omistanut limousinea, ei ollut vielä edes takavetoista Skodaa, puhumattakaan laulun sanojen lukuisista rikkaista kaunottarista, laulu upposi nyt 2013 hienostuneella nostalgiallaan.

Olin kuuntelemassa 1981 Ray Charlesia Kulttuuritalolla. Mukana ollut musiikintuntija huomautti konsertissa, että merkillistä kyllä, Charles laulaa lähes Sinatran tavoin jopa ääneltään häntä muistuttaen.

Aivan totta. Tämän todisti joskus 80-luvulla myöhemmin hankkimani Charlesin LP True to life, jossa varsinkin balladit on selvästi tehty Sinatran tyyliin.

Ei ole mikään ihme, että universumin paras laulaja imitoi Sinatraa. Niin tekivät monet muutkin. Niin tehdään myös tulevaisuudessa. Sinatran tapa ilmaista teksti ja siihen liittyvä tunne yhdistyneenä täydelliseen musiikilliseen hallintaan on jotain täysin uniikkia. Sinatralla oli takanaan kymmenien tuhansien tuntien harjaannus. Sovitukset ovat hienostuneita ja suurella ammattitaidolla tehtyjä. Joskus tosin kutsuin niitä imeliksi. Vaan en enää.

Kun kuuntelee esimerkiksi kotimaisia rocklaulajia, heillä saattaa osa peruselementeistä olla ihan ok. Voi olla, että vaikkapa laulaja osaa joten kuten ilmaista tekstiä, joka on usein kohtalaisen hyvää, ja sovitus on laatuunkäypää, mutta laulajan tulkintakyky on kapea ja – mikä pahinta - perusmusikaalisuus puuttuu. Tunneilmaisukin on usein yksitasoista ja yllätyksetöntä. Sahataan vaan samaa puberteettiangstia edestakaisin. No, sanotaanhan kyllä, että Saarikoskikin juuttui puberteettiin eikä halunnutkaan siitä kehittyä.

Tyylihän se taitamaton minimalismikin on. Sitä on rockissa punkiksi kutsuttu, mutta ei se enimmäkseen ole tämän sedän mieleen. Tiedän toisin ajattelevien määrän olevan leegio Haanpäätä mukaillen.

Ehkä kyseessä on sukupolvien välinen pakollinen ero. Diskoissa nuorena miehenä joskus käyneenä tiedän, että kaikkein typerin musiikki, jytä silloiselta ääliönimeltään, kolahti viinihöyryiseen päähän parhaiten siinä ympäristössä. Nuorison kasvamiseen taitaa kuulua myös ajoittainen henkinen taantuminen.

Sosiologisesti tarkasteltuna ei voi sivuuttaa yleisöä, jolle Sinatra pääasiassa esiintyi. Se oli varakasta amerikkalaista ikääntyvää keski- ja yläluokkaa. Luulenpa, että tämä asettaa yhä esteitä joillekin hyväksyä Frank Sinatra suurena taiteilijana.

Sosiologinen taiteen tarkastelu on aina paikallaan, mutta sen vulgaari soveltaminen syvällisempiin johtopäätöksiin vie harhaan. Poliittiset nuorisojärjestöt halusivat yksimielisesti estää Sex Pistolsien tulon Suomeen 70-luvulla (se sai minutkin hetkeksi bändin ystäväksi). Patterilla käyvät neuvostojohtajat tuomitsivat Donna Summerin nuorison turmelijana. Moni runttasi afroamerikkalaisen musiikin suurin piirtein sillä perusteella, että kyseessä on amerikkalaisen imperialismin tuote, ylikansallinen massaviihde.

On tarpeellista ja kannatettavaa nähdä ja kuulla dollarisävytteisen tuotantokoneiston läpi kantautuva ääni. Frank Sinatran ylikansallinen ääni, The voice, on timanttia.