Golfkirjoja
ilmestyy suomeksikin vuosittain useita. Golfarina kirjoja etsii oman
pelitaidon kohentamiseksi ja golftiedon syventämiseksi.
Kun selaa
vaikkapa englanniksi ilmestyneitä nimikkeitä, ei voi kuin
hämmästellä nimikkeiden moninaisuutta ja kirjoa. Golf liitetään
helposti elämäntapaan, filosofiaan ja talouteen. Golfista voidaan
tehdä puhdas vitsikirja tai laskelmallinen bestselleri. Suosituin
muoto on kuitenkin opas, joka lupaa lukijalleen parempia
pelituloksia.
Parhaimpia
golfkirjoja ovat mielestäni kirjat, joista voi lukea ihastuksen ja
innon lajia kohtaan. Jos kirjoittaja vielä osaa kirjoittaa, syntyy
sellainen hieno perusteos kuin Hannu Tarmion mainio Suuri Golfkirja
1-4 (WSOY 1995-1996). Onhan siinä esitetty tieto jo monella lailla
vanhentunutta, mutta rakkaus lajiin lyö yhä läpi. Teosta on
ainakin kirjastoista saatavilla.
Omaan
golfkäsikirjastooni on myös kuulunut Vilkko Virkkalan
vaatimattomasti painettu mutta hauskasti ja syvällisestikin
kirjoitettu Golfin logiikka (1995). Virkkala kertoo 63-vuotiaana
aloittaneensa golfin jäätyään eläkkeelle. Kirja on tekijän
mukaan kirjoitettu siksi, että lehdistä ja kirjoista annetut neuvot
golfareille ovat usein perustelemattomia ja ristiriitaisia.
Uunituore on
upeasti kuvitettu Mark F. Smihtin toimittama ja paljon perusteltua
tietoa sisältävä Golfin tiede (nemo 2014). Kirjan ovat
suomentaneet Jarmo Mononen, Lauri Myllymäki ja Lotta Heikkeri.
Golfin tiede
sisältää näkökulmia kehoon ja mieleen, svingiin,
pelivälineisiin, olosuhteisiin, valmennukseen ja teknologiaan,
harjoitteluun ja tulokseen. Kirjoittaja on monia, mikä varmaan on
paikallaan, mutta samalla se tekee kirjasta hajanaisen ja vähän
raskaan. Aivan kuin seuraisi puolipakosta seminaaria power point
-sulkeisineen.
Kieltämättä
kirjassa on mainioita kuvia, hienoa grafiikkaa ja syvällisiä
teknisiä taulukoita.
Golfin tiede
lupaa lukijalleen sitä mitä muutkin golfkirjat: tasoituksen
paranemista. Ostaessani kirjan, joka ei ole ihan halvimmasta päästä,
ymmärsin, että lupaukseen on paras suhtautua aikaisempien
kokemusten pohjalta epäillen. Eihän golfia oikeasti tietysti
kirjoista opita.
Sanottakoon nyt
kuitenkin, että ostokseni kannatti. Luin huolellisesti kirjasta
kohdan, jossa kerrottiin ja kuvin näytettiin, mikä ero on
ammattilaisen ja harrastajan katseen kohdistamisessa putatessa.
Ammattilainen katsoo kiinteästi ennen puttia reiän takareunan
tiettyyn pisteeseen ja pallon lyöntikohtaan. Amatöörin katse
harhailee siellä sun täällä.
Kulunut kesä
oli tähän saakka tuottanut kohdalleni suuria puttivaikeuksia
varsinkin lyhyitä putteja yritellessä. Pulma oli niin suuri, että
kerroin asiasta seuramme kapteenille, Pentti Joensalmelle, neuvoja
anellen. Hän kertoi, ettei hänellä ole neuvoja antaa, kun on sama
ongelma. Tiesipä hän kertoa, kuinka Thomas Björnilläkin on. Hän
kuulemma voi pahoin kirjaimellisesti lyhyen putin odottaessa.
Seuraava vaihe
kohdallani olisi ollut oman pron puoleen kääntyminen, mutta tuo
katseen kohdistamisohje, joka tietenkin on minullekin sata kertaa
opetettu, ja jonka loistava pronikin, Tapani Saarentola, on varmasti
minulle henkilökohtaisestikin opettanut, toi tähän pulmaan
ratkaisun. Putti kulki heti seuraavassa kisassa aina voittoon saakka,
kun pari kesää on ollut kuivaa kautta hyvien kierrosten osalta.
Tasoituskin aleni, joten kirja lupaus omalla kohdalla harvinaisesti
täyttyi.
Hyvä golfkirja
sisältääkin aina perusasioiden kertaamista. Ne tahtovat ainakin
meiltä ikääntyneiltä unohtua niin helposti.
Golfin tiede on
paljon asiatietoa ja paikoin turhaakin sälää sisältävä
perusteos jokaiselle golfarille, joka on lajistaan kiinnostunut. Sen
ansio on siinä, että se tuo esille uusimman ja tutkitun tiedon.
