Vesa Vares: Viileää veljeyttä. Otava 2018. 503 s.
Suomen sotien välinen aika on jatkuvan kiinnostuksen aihe,
kuten aikaa rajoittavat sodatkin ovat. Usein toistunut yleistävä ammunta, sanan
kummassakin merkityksessä, kuuluu, että sotien välinen aika oli
saksalaismielistä. Kaatuneen keisarikunnan ja kuningasseikkailun jälkeen
suuntauduttiin natsi-Saksaan. Maamme ihan vilisi fasisteja ja natseja. Tällainen
karkea yleistäminen on helppo maali, sitä kohti on Lasse Lehtisenkin päässyt kiskaisemaan. Sehän selittäisi kätevästi, miksi Suomi
sitten lähti Hitlerin johtamalle maailman tuhoisimmalle sotaretkelle
aseveljenä.
Hetalasti perustellun ajatuksellisen olkihimmelin
kumoamiseen ei luulisi vaadittavan paljon.
Eihän Suomessa fasismilla ja kansallissosialismilla ollut hallitsevaa
asemaa. Suomihan pyrki puolueettomuuteen eikä liittolaisuuteen ainakaan Saksan
tai Italian kanssa.
Mutta oliko äärikansallismielisellä ja väkivaltaan valmiilla
porukalla kuitenkin jonkinlaisia asemia? Ovatko näistä porukoista kriittisesti
kirjoitelleet nykyhistorioitsijat ihan väärässä?
Suomi oli vasta toipumassa verisestä sisällissodasta sotien
välisenä aikana. Oikeistosta löytyi turhaantumista, kun sisällissota puhdistuksineen
ei täyttänyt kaikkia toiveita. Tehtävä koettiin keskeneräiseksi. Elettiin
suojeluskuntien sotilaallisesti hallitsemaa aikaa, jota Marko Tikka on osuvasti kuvannut ”valkoisen hämärän maaksi”. Tämä ilmapiiri
huipentui 30-luvun alun Lapuan liikkeessä, joka saatiin kuitenkin demokratian
voitoksi kukistettua. Tämän jälkeen vuosikymmen toi yhä suurempaa liikkumatilaa
sosialidemokraateille ja varsinkin punamultayhteistyölle maalaisliiton kanssa.
Maan taloudellinen tilanne helpottui ja vaikutti myönteisesti henkiseen tilaan
yhdistäen maan siihen kuntoon, jolla se sankarillisesti lähti puolustamaan
oikeuksiaan talvisodassa Neuvostoliiton hyökkäystä vastaan.
Kukaan tuskin kieltää, etteikö Suomessa ollut professoreita,
piispoja ja korkeita upseereita eli maan eliittiä, joka tunsi viehtymystä
siihen, mitä Saksassa oli tapahtumassa. Sama porukka oli valmis myös valmis unelmoimaan
Suur-Suomesta ja jopa sitä konkreettisesti rakentamaan. Antikommunismilla oli
vahvaa pohjaa sisällissodan ja Neuvostoliitosta kantautuneiden terroritietojen
jäljiltä.
Vesa Vares ei
kirjassaan Viileää veljeyttä ole tehtäväkseen ottanut yllä olevien linjojen valaisemista. Nyt 2019 monen tutkimuksen kautta nämä linjat ovat kirkastuneet entisestään, mutta kirjassaan Vares pyrkii
osoittamaan aikalaisesimerkein, että valaistujen asioiden vivahteet ovat monet ja että historiassa ei ole sijaa yksinkertaistuksille.
Ymmärtääkseen sotien välisen ajan ihmisiä, meidän on
syytä muistaa historioitsijoiden tavoin, että he eivät aikalaisina tuolloin tienneet,
mihin kaikki oli lopulta viemässä. Kun suomalaiset naisvoimistelijat Berliinin
olympialaisissa 1936 tapasivat Hitlerin
ja Goebbelsin, naiset eivät voineet
tietää, että vajaan kymmen vuoden päästä nämä kaksi kohteliasta ja miellyttävää
herraa tunnettiinkin kansanmurhan ja hävityksen pahimpina vertauskuvina. Sekä herrat
että naiset mielsivät tapahtuman Vareksen mukaan yksityiseksi – ei siis
poliittiseksi tai propagandistiseksi, mitä selitystä en kyllä jaksa ymmärtää
ainakaan ko. herrojen osalta. Sellainen merkintä löytyy Goebbelsin päiväkirjasta.
Vareksen lähdepohja kirjaansa on valtava ja
mielenkiintoinen. Hän löytää kiinnostavia esimerkkejä esimerkiksi opetuksen,
tieteen, kulttuurin ja urheilun alueilta. Useimmiten hän halunnee niiden avulla kertoa,
että takana ei ollut ideologisia yhteyksiä saksalaisten ja suomalaisten väillä. Ideologisten yhteyksien tutkimusta haluavat voivat tutustua esimerkiksi Markku
Jokisipilän&Janne Könösen
teokseen Kolmannen valtakunnan vieraat.
Sille ja monelle kollegalleen Vares antaa huutia natsi-Saksan ja Suomen välisten suhteiden väärästä tulkinnasta.
Vares haluaa arvostella mielestään liian äkkinäisiä
johtopäätöksiä suomalais-saksalaisista suhteista. Niinpä hän ei jätä
kertomatta, että vasemmistolehdestäkin löytyy eugeniikan hyväksymistä. Ja samalla
linjalla hän hämmästelee sosialidemokraattista kantaa Hitlerin Saksaan vivahteettomana.
Vaikka SDP:n piirissä vivahteita olikin jatkosodan aikana nähtävissä, kun
Saksan ajateltiin olevan sodan selvä voittaja, voi kysyä, miten vivahteiden
hakeminen valtiosta, joka osoitti käyvänsä väkivaltaisesti vasemmiston
kimppuun, olisi mitenkään ollut inhimillisesti mahdollista.
Vesa Vareksen Viileää veljeyttä on sujuvasti ja lukijaystävällisesti
kirjoitettu. Sen esittelemät asiat ovat ajan kuvina kiinnostavia ja osuvia. Ne antavat
lukijalle mahdollisuuden tehdä johtopäätöksiä – ja ne saattavat olla toisia
kuin kirjoittajalla. Niin hyvä historiankirjoitus tekee.
