Videotaiteen hehku

Pauli Sivonen: Eija-Liisa Ahtila. Metsässä on lintu. SKS. Serlachius-museoiden julkaisuja 2014.

Videoteosten tulo kuvataiteisiin on nähty muun muassa Mäntän kuvataideviikoilla. Teoksia on useimmiten ollut nähtävillä kuten installaatioita ja performansseja.

Eija-Liisa Ahtila on jo vuosia ollut suuri suomalainen nimi tällä alueella. Ahtilasta ja hänen tuotannostaan kertovassa Pauli Sivosen kirjoittaman kirjan takakannessa sanotaan Ahtilan olevan kansainvälisesti tunnetuin ja menestynein suomalainen taiteilija. Uskokoon ken tahtoo, mutta ilman muuta kirja Ahtilasta on paikallaan. Ja mainiosti sen kirjoittajaksi sopii Serlachius-museoiden tarmokas ellei peräti stahanovilaisella työkyvyllä varustettu johtaja Sivonen.

Aikanaan videokamera sinänsä merkitsi sitä, että vanhat unelmat helposta jokamiehen filminteosta kävivät todeksi. Kummeleita ja muita itetaiteen yrityksiä maa on tulvillaan.

Ahtilan kaltaisen tekijän kyseessä ollen ollaan aika lailla toisella alueella. Ahtila on ennen kaikkea tullut tunnetuksi kookkaista, teknisesti monikanavaisesti toteutetuista töistään. Muistan itse, kun ensi kerran koin suuret videotaulut. Jo pelkkä koko teki vaikutuksen. Vaikutelma nuhjuisesta ja usein melko mitäänsanomattomasta videoteoksesta jäi taka-alalle.

Näitä Ahtilan töitä on ollut nähtävillä suurissa taidemuseoissa ja -gallerioissa. Kirjassa on kattava teosluettelo.

Suuret monikanavaisesti toteutetut teokset vaativat katsojalta aktiivista mukanoloa. Katsoja on teoksen sisällä tavallaan toisin kuin esimerkiksi elokuvassa. Sivonen käyttää tästä hienoa termiä immersio. Lisäksi videotöissä voidaan käyttää simulointia eli todellisuuden jäljentämistä. Myös telemaattinen läsnäolo on mahdollista. Se on Sivosen mukaan teknisesti välittyvää ”etäläsnäoloa”.

Kaiken lisäksi videotyöt voivat olla ”liikkuvan kuvan kubismia”, kuten Sivonen Timo Valjakkaa siteeraten muistuttaa.

Mitään helppoja nakkeja videotyöt eivät katsojalle ole. Katsojalta vaaditaan paljon, Joskus voi olla kyse myös jopa tuurista, mitä onnistuu näkemään, jos yleisöä on runsaasti.

Sivonen käy kirjassaan läpi joitakin Ahtilan merkittävimpiä töitä. Sen hän tekee huolellisesti ”lukien” teoksia ja välittäen niistä kaiken mahdollisen ja mahdottoman. Jossakin vaiheessa lukijamme toteaakin oivaltavasti, että teoksen sanallistaminen vie kauemmin kuin teoksen esittäminen.

Olen äskettäin lukenut Vladimir Nabokovin perusteoksen Kalvas hehku. Tuon mestariromaanin idea on pitkän runoelman tulkinta. Tulkitsija on jokseenkin koko lailla kohteeseensa ja sen tekijään omituisesti uppoutunut ja suhteellisuudentajunsa menettänyt kirjallisuudentutkija. Syntyy taidepuhetta, jossa ei juuri ole päätä eikä häntää, mutta vihjaavia yksityiskohtia sitäkin enemmän. Joku voisi sitä hyväntahtoisesti kutsua taidepuheeksi. Taidepuheella tahtoo olla kaikissa tapauksissa yksi ja sama ongelma: taideteoksen kuvaus, tulkinta ja arvottaminen ovat aika lailla subjektiivisia asioita.

Nämä taidepuheen ongelmat Sivonen elegantisti kiertää välttelemällä omia tulkintojaan tai arvotuksiaan. Tyylikkäästi hän valitsee teemaksi luonnon ja eläinten merkitykset Ahtilan töissä.

Historian tutkijana Sivonen kirjoittaa varsin kurinalaisesti. Enimmäkseen se on varmaankin teoksen käytölle eduksi. Sivonen mainitsee useassakin kohtaa, että Ahtilan teokset ovat ”mietittyjä”. Hän kertoo niiden olevan myös vakavia.

Ahtila kuvaa eräässä videossa mieleltään järkkyneitä ihmisiä. Sivonen ei halua esittää mitään psykiatrisia tulkintoja asiasta vedoten siihen, ettei ole alan asiantuntija. Mielestäni tulkinta olisi kuitenkin yhtä perusteltu kuin taiteilijan esitys – eihän hänkään ole sen lajin asiantuntija. Sopisihan paikkaan vaikkapa kulttuuriantropologinen tulkinta, johon Sivosella on koulutustakin.

Olisiko hieman vapaampi, esseistinen linja lukijalle ollut palkitsevampi? Kaikki kohdat, joissa tiukka linja muuttuu henkilökohtaisemmaksi tulkinnaksi ovat kirjan kiintoisimpia.

Ahtilan työryhmän Sivoselle lähettämä joulukortti vaakasuorasta olevasta kuusesta on hauska yksityiskohta. Melkeinpä tyrmistyttävä on yllätys tuoda koirat elämän suurten teemojen (kuolema, seksuaalisuus, identiteetti) rinnalle - varmaan koiraihmiset asian ymmärtävät, minä en. Erityisen oivaltava on kirjan lopun paljastus, jossa käy ilmi kirjan tekijän intohimoinen suhde luontoon, eläimiin ja metsästykseen.

(Julkaistu KMV:n puheenvuorona 23.2.2015)

Loppusiivous voittajien historiasta

Antero Jyränki: Kansa kahtia, henki halpaa. Oikeus sisällissodan Suomessa. Arthouse 2014.

Presidentti Urho Kekkosen suuria saavutuksia oli se, että hänen valtakaudellaan mahdollistui sisällissotamme asiallinen tarkastelu. Vielä pitkälle sotiemme jälkeen luimme vain voittajien, valkoisen Suomen historiaa. Sen mukaan kelvoton aines huligaaneineen aloitti kapinan tarkoituksenaan kumota laillinen meno ja tähän vielä käytettiin vieraan vallan eli "punaryssien" tukea. Onneksi valkoisia johti valkoinen kenraali Mannerheim, joka voitokkaan talonpoikaisarmeijan avulla marssi toukokuussa 1918 Helsingin Heikinkatua pitkin mahtavassa voitonparaatissa kapinan kukistaen.

Sen verran saatettiin antaa periksi, että joskus tätä kapinaa kukistettaessa käytettiin koviakin keinoja. Mutta ne keinot olivat välttämättömiä, jotta paha aines saataisiin terveestä nuoresta valtakunnastamme leikattua pois. Tätä mieltä olivat esimerkiksi suuret kirjailijamme Juhani Aho, Ilmari Kianto ja Mika Waltari. Eikä kaukana heitä ollut Joel Lehtonenkaan.

Sodan jälkeisistä ajoista muistutettiin, että torpparit armollisesti vapautettiin Lex Kalliolla ja kunnollisille työväenliikkeen edustajille annettiin mahdollisuus toimia myös parlamentaarisesti nuoressa tasavallassa.

Vahva suojeluskuntaliike mahdollisti sen, että Suomi oli valmis kohtaamaan Stalinin joukot -39 ja säilyttämään itsenäisyytensä. Niin kuin de facto olikin.

Kovin paljon ei muistettu mainita, että maahan tuli keväällä 1918 vahvasti varustettu saksalainen armeijakunta, joka viimeisteli valkoisten voiton. Tätä vaihetta seurannut into tehdä maastamme saksalaisen kuningasperheen monarkia, jäi sekin helposti historian hämärään. Niin kuin myöhemmin jätettiin mieluusti historiaan hämärään se kausi, jolloin yhdessä Hitlerin kanssa lähdettiin hyökkäyssotaan Neuvostoliittoa vastaan.

Kekkonen osallistui sisällissotaan nuorena koulupoikana joutuen muun muassa johtamaan teloitusryhmää. Tästä kokemuksesta saattoi nousta presidentin halu katsoa muutakin kuin valkoista totuutta asiasta. Henkilöhistorioiden kannalta on mielenkiintoista, että Antero Jyränki työskenteli 1970-1973 tasavallan presidentin kansliapäällikkönä.

Väinö Linna kirjailijana astui Täällä Pohjan tähden alla -romaanillaan oikeistolaisen historiankirjoituksen varpaille. Etevä työläiskirjailija tiesi suomalaisten todellisuudesta riittävästi kumotakseen aikansa hallitsevien sitkeitä myyttejä, valkoisia valheita.

Kekkosen kauden alkuvaiheessa syntyivät Jaakko Paavolaisen tutkimukset punaisesta ja valkoisesta terrorista. Lopulta jo Koiviston kaudella syntyi Heikki Ylikankaan Tie Tampereelle, joka herätti vielä suurta närää niiden piirissä, jotka edelleenkin kieltäytyivät näkemästä synkeän sisällissodan ytimeen. Heille vapaussota oli vapaussota, jonka sankarimainetta ei sopinut tahrata. Esiintyi myös kannanottoja, että Paavolainen jo sanoi kaiken eikä asiaa kannattaisi enää pöyhiä.

Nurinoista huolimatta vähitellen erilaista akateemista tutkimusta sisällissodasta syntyi menneisyyden taakasta vapautuen. Antero Jyränki kirjassaan sisällissodan oikeudenkäytöstä käy läpi tätä tutkimusta. Oikeushistoriallisen tarkastelun kannalta Jyränki antaa kiitosta esimerkiksi Jukka Kekkosen tutkimuksille. Aivan yhtä hyvää arvosanaa eivät saa historioitsijat Ohto Manninen ja Marko Tikka, joita paikoin kritisoidaan melkoisesti.

Kirjansa alussa Jyränki kysyy, lähestytäänkö vuoden 1918 tapahtumien vaiheita tarkasteltaessa "suurimittaisinta, ja syvintä yksilön oikeuksien loukkausta, minkä nykyaikainen Suomen historia tuntee". Karut luvut tuhansista summittaisista teloituksista ja terrorista antavat myöntävän vastauksen painavaan kysymykseen.

Valtiosäännön asiantuntijana Jyränki kertoo myös sen, kuinka sisällissodan varjo ulottui valtiojärjestykseemme vielä 90-luvulle saakka. Vahva presidentti haluttiin, kun eduskuntalaitos oli vaarallinen ja aiheutti vuoden -18 kaltaisen sekaannuksen. Tarvittiin vahva presidentti suitsimaan kansanedustuslaitostamme.

Valtaa pois kansanedustuslaitokselta -ohjelmaa kannatti Pietarin ylimys Mannerheim, joka ymmärsi vain toisia ylimyksiä ja hoveja. Hänen vahvin missionsa sisällissodan aikana oli se, että Pietari tulisi vallata keisarivallalle takaisin bolsevikeilta. Aika muutti marsalkkaakin maailman muuttuessa. Jyränki myöntää, että vuoden 1939 Mannerheim oli toinen kuin valkokenraali 1918.

Antero Jyränki käy läpi sisällissodan synnyn, itse tapahtumat ja seuraukset oikeushistorialliselta kannalta. Hän vie lukijansa johdonmukaisesti läpi tapahtumien ja niiden oikeudellisten seurausten. Lisäksi hän kytkee asiat suurempiin poliittisiin, yhteiskunnallisiin ja historiallisiin yhteyksiinsä. Kaiken tämän hän tekee tiedemiehen havainnollisella tavalla. Tarpeen tullen hän avaa asioita niin, että ne käyvät ymmärrettäviksi meille tavallisille lukijoille.