Autere -opiston ankkurit ylös ja naamakirja koneelle!

Viime kesänä Autere -opisto järjesti risteilyjä höyrylaiva Kotvio II:lla Ruoveden maisemiin. Ankkurit on on nostettu myös syksyn ja kevään vapaan sivistystyön ulapoilla, ja Autere -opiston lukuvuosi on alkamassa. Kurssimme ovat jälleen käynnistymässä niin käden taitojen, taiteiden kuin kielten ja kaiken muun tarjonnan osalta.

Alkusyksystä keskiviikkoluennoilla Gustaf - museon auditoriossa tutustutaan Helene Schjerfbeckin elämään ja taiteeseen. Taideluentojen pitäjä tutkija Marjo-Riitta Simpanen Serlachius-museoista luennoi samat luennot seuraavana päivänä Ruovedellä. Ruoveden opisto on ostosopimuksella osa Autere -opistoa, ja yhteistä taivalta helpotetaan tälläkin lailla. Lopuksi on kummastakin opistosta on mahdollista päästä taidematkalle Helsinkiin tutustumaan siellä parhaillaan olevaan Schjerfbeck -näyttelyyn.

Sama järjestely toistuu myös keväällä, kun saamme yhteiset Veikko Önkin luennot Suomen sodasta sekä Mänttä-Vilppulassa että Ruovedellä. Kotvio II:lla teemme tutustumismatkan sitten sodan maisemiin jälleen kesäkuussa yhteistyössä Vilppulan veneilijöiden kanssa. Varmaankin suosittu laivamatka Pekkalan kartanon maisemiin myös uusitaan, koska kaikki halukkaat eivät viime kesänä matkalle sopineet.

Monia uusia opettajia ja kursseja lähtee nyt syksyllä yhdessä opiskelijoiden kanssa kohti uusia kokemuksia, taitoja ja tietoja nyt syksyllä. Mutta myös entiset kurssit ja opettajat jatkavat yhtä suurella innolla.

Elokuvakulttuuria vuosikymmeniä vaalinut Autere -opiston elokuvakerho elää kiintoisaa murrosvaihetta, kun elokuvien tekninen kehitys ja Bio Säteen uusi tuleminen Mänttä-seuran tarmokkaiden talkoomiesten voimin on muuttamassa elokuvakulttuurin asemaa mullistavasti Mäntässä. Tiistai-illat on elokuvateatterista varattu elokuvakerhollemme ja teemanäytöksillemme.

Keskiviikkoluennoilla muistetaan myös 100 vuotta täyttävää Vilppulan kuntaa. Opistomme alku, Mäntän työväenopisto, täyttää tänä vuonna 90 vuotta. Juhlimme tällä kertaa yhtään pönöttämättä työn merkeissä.

Opistomme elää täysillä jatkuvasti ajassa uusiutuen. Mukaan on tervetullut jokainen itseään ja mainiota seutukuntaamme kehittämään asuipa sitten Mänttä-Vilppulassa tai Ruovedellä. Edessä on kiinnostavia näkymiä.

Eräs sellainen näkymä on sosiaalinen media. Keväällä opistomme palaa naamakirjoihin, ja jossakin vaiheessa opistommekin liittyy tähän mediaan.

Ne jotka eivät kaikista uusista kotkotuksista ja vempaimista välitä voivat olla ihan rauhassa. Opistossamme voi asioida ihan vanhanaikaisilla hyväksi havaituilla tavoilla. Meille voi soittaa ja kirjoittaa. Ja kyllä meillä voi ihan piristävän vanhanaikaisesti käydäkin.

Opiston ohjelma jaetaan joka talouteen Mänttä-Vilppulan ja Ruoveden alueella kuun vaihteessa. Opiston syyslukukausi alkaa 37. viikolla 10.9. Useimmille kursseille ei tarvitse ilmoittautua etukäteen, vaan riittää, että opiskelija tulee paikalle. Ajat ja paikat löytyvät ohjelmasta samoin kuin ohjeen ennakkoilmoittautumiseen.

Porvariston sovinnainen charmi Thomas Mannin opastuksella

Thomas Mann kirjoitti Lyypekin 1800-luvun kauppiasporvaristoa kuvaavaa Buddenbrookit -romaanin varsin nuorena, vähän päälle kaksikymppisenä. Vaikea kuvitella, miten niin nuori kirjailija on osannut eläytyä monen ihmisen elämään usean sukupolven vaiheita seuraten. Miten kaksikymppisen elämänkokemuksella on mahdollista tehdä laaja sukuromaani?

Romaania kirjoittaessaan ajan aatteellinen henki suosi naturalismia ja sosiaalidarwinismia. Termi degeneraatio, rappio oli päivän muotisana. Siitä myös nuori Mann halusi ilmeisesti ammentaa, koska rappio on kirjan kokoava teema. Vähän ympätyltä teema tuntuu, sillä kaiken degeneraation rinnalla, ja monesti myös yli, kulkee kirjailijan viehtymys aikakausiin, sukuihin ja perheisiin, yksilöihin ja ryhmiin. Kirjailijan tarjoamassa rappiossaankin ihmiset ovat rakastettavia, heille on helppo antaa anteeksi. Sitä vain ihminen vain joutuu mitä merkillisimpiin tilanteisiin, joita perhe, työ, yhteiskuntaluokka ja sosiaalinen asema tuovat tullessaan. Eikä Mann vähäisessäkään määrin jätä huomiolle seksiä, vallanhimoa tai ryhmä- ja perhedynamiikan kaikkia tuotoksia, vaikka varsinkin seksin osalta kuvaus on peittelevää ja viitteellistä, kuten ajan häveliääseen tapakulttuuriin väistämättä kuului.

Usein Mannin tekstistä kuin vahingossa purskahtaa esiin ankaraa kritiikkiä sovinnaista ajattelua, uskontoa ja staattista maailmankuvaa kohtaan. Porvarillinen kauppiasluokka ei voinut jäädä staattisen maailmankuvan vangiksi, vaan sen tuli ainakin yrittää ylittää jämähtäminen ja pysähtyminen paikalleen. Itse asiassa Mann kuvaakin rappion syynä juuri tämän pysähtyneisyyden. Buddenbrookien perheen tilalle nousee äkkiä muita porvareita yhden yrittäjäsuvun sammuessa.

Lukijan eteen tarjotaan vääjäämättömänä karuna totuutena, että suurimpia rappion merkkejä ovat avioero, lapsettomuus, huikenteleva elämä, taideharrastukset ja fyysinen heikkous. Kivun sietämisen heikkous on myös rappion merkki. Mann kuvaa tätä apunaan silloisessa hammaslääkärissä koetut kauhut, joita nuori taiteista kiinnostunut Hanno -nuorukainen joutuu kokemaan. Brecht (!) -niminen hammaslääkäri kuin huipuksi aiheuttaa viimeisen toimintaan pystyvän suvun merkkijäsenen Thomas Buddenbrookin kuoleman liian krouveilla hoidoillaan. Noita kuvauksia lukiessaan ei voi kuin nostaa lippalakkia nykyiselle hammaslääketieteelle ja yleensä kipua helpottavalle lääketieteelle.

Romaanin loppuun sijoittuva tarkka silloiseen lääketieteelliseen tietoon perustuva kuvaus lavantaudin tuskallisista vaiheista on kuin lääkäri Thomas Mannin viimeinen kädenpuristus sammuvalle suvulle. Tarjotusta kourasta voi kuitenkin aistia auktoriteettien uhmaa, henkisten arvojen kunnioittamista ja yhteiskunnallishistoriallisen dynamiikan syvää ymmärrystä.

Romaanin lopusta löytyy myös preussilaisen poikakoulun kuvaus herkkäsieluisen Hannon kokemana. Kun ajattelen omia kokemuksiani suomalaisessa koulussa 60-luvun Suomessa, ne ovat aivan vastaavia. Mieleen palautuu monia unohtuneita , joskus edelleen ahdistavilta tuntuvia yksityiskohtia koululuokan toilailuista, opettajien autoritaarisuudesta ja koulukiusaamisesta. Toivottavasti pedagogia on edennyt yhtä voimallisesti kuin hammaslääketiede, mistä on oireita olemassa, kun nykykoulua ajatellaan.

Buddenbrookit osui luettavakseni tänä kesänä. Osaltaan tilanne johtui siitä, että romaanista tuli uusi erinomaiselta vaikuttava suomennos parisen vuotta sitten. Olen ollut lumoutunut Mannin Taikavuoresta (1924) ja lukenut sen useasti, ja lumous on yhä vain säilynyt. Mann saa tässä kuulussa romaanissa, jonka pohjalta hänelle myönnettiin heti miten kirjallisuuden Nobel, ajan, paikan, aatteet, intohimot ja ennen kaikkea ihmiset elämään ja hengittämään niin, että on helppo tempautua mukaan sen viettelevään maailmaan. Taikavuori on kuin ikuisen kesäloman kuvaus, irtoaminen jonnekin ylös vuorille. Täysihoito on taattu, ja seura on henkevää, joskin yllätyksellistä. Ja synkeän väistämättömänä vastavoimana on keuhkotaudin tappavuus ja kohta syttyvä kaiken inhimillisen maahan lyövä ensimmäinen maailmansota. Taikavuori on kuin kuuma kesäinen lomapäivä, johon osuus raju ukkonen ja tietoisuus elämän päättymisestä.

Buddenbrookit on sovinnainen mutta asiantuntemuksella opastettu matka nousevan porvariston arkeen, juhlaan ja mielenkiintoisten ihmisten sielunmaisemiin. Matkaoppaana hääräävä Thomas Mann näyttää, kuinka raha, omaisuus ja ulkokohtaisuus niin pukeutumisessa kuin käytöksessä ovat porvariston elämän ydin. Kaikki mitataan esineellistäen niin avioliitossa kuin kuolemassa. Buudenbrookeissa käydään seikkaperäisesti läpi niin myötäjäiset kuin jäämistöt. Ja kaikessa tässä on eleganssia, jota vain vahvistavat elämän moninaiset säröt.

Vai liioittelenko rahan osuutta porvariston elämässä? Onko oppaan, Thomas Mannin tarkoitus kuitenkin kertoa, että hän osoittaa vain ulkokuorta. Jokaisella on mahdollisuus kurkistaa myös pinnan alle ja miettiä, liikkuuko siellä sittenkin jotain. Thomas Mannin mielestä siellä liikkui, vaikka se ei aina ollut kovin kaunista katseltavaa niin kuin ei ollut viime vuosisadan eurooppalainen historiakaan. Nuori kirjailija oli kaukokatseisempi kuin ehkä itsekään arvasi.

-----------------------------------------------

Thomas Mann: Buddenbrookit. Erään suvun rappio. Suomentanut Ilona Nykyri. WSOY 2010.

Pikkukaupungeissa pitää myös olla kulttuuria

Alla oleva kirjoitus on julkaistu pienin muutoksin otsikolla Lisää kulttuuria Mänttään Näkökulma -sivun Puheenaiheena 21.8.2012 Aamulehdessä.

Se oli poleeminen osa esityksestäni, joka minulla oli ilo pitää Mäntän klubilla 15.8.Keski-Suomen kulttuurirahaston hoitokunnalle. Esitykseni alussa kuvailin Mäntän taidekaupungin syntyä. Lopuksi käsittelin tulevaisuuden näkymiä ja Suuret kulttuurilinjat -työryhmän työskentelyä.

-------

Pikkukaupungeissa pitää myös olla kulttuuria

Pienessä kotikaupungissani Mänttä-Vilppulassa on monia kansallisesti, ja jopa kansainvälisesti merkittäviä kulttuuritoimijoita. Kaikkein suurin toimija on Serlachiuksen taidesäätiö. Varsin merkittävien kulttuuri-investointiensa lisäksi se käyttää rahaa kulttuurin edistämiseen moninkertaisesti vuosittain kaupunkiin verrattuna. Myös Kauko Sorjosen säätiö satsaa tuntuvasti kulttuuriin. Lisäksi yhdistystoiminnalla vedetään kahta valtakunnallisesti merkittävää festivaalia: Mäntän kuvataideviikot ja Mäntän Musiikkijuhlat. Kumpikin saa tuntuvaa tukea opetusministeriöltä. Kummankin brändi on tunnettu ja arvostettu.

Kaupungin kulttuuritoimen osalta kylmäävä tosiasia kuitenkin on, että Mänttä-Vilppulan kaupunki sijoittuu jatkuvasti hännille, kun tehdään vertailuja maakunnallisesti tai valtakunnallisesti siitä, kuinka paljon rahaa asukasta kaupunki käyttää kulttuuriin. Tässä tilastoinnissa on aina ollut monia vaikeuksia, mutta tosiasia on, että esimerkiksi Tampereella ja Jyväskylässä asukasta kohden käytetään moninkertaisesti rahaa verrattuna vaikkapa pikkupaikkakunta Mänttä-Vilppulaan.

Kaikissa kulttuuritilastoissa näkyvä vaje selitetään näppärästi siten, että suurten kaupunkien pitää satsata isoihin ja kalliisiin laitoksiin, kuten teattereihin, orkestereihin ja museoihin. Eihän niitä pienillä paikkakunnilla ole eikä tarvita. Eikä siis rahaakaan kuin suuremmissa kunnissa. Tämä väite tulee kuin pyssyn suusta jokaiselta taskulaskimen kokoiselta raimosailakselta.

Mielestäni vastaus on pinnallinen, asiantuntematon ja vahingollinen meille pikkukaupunkilaisille. Emmekö me tarvitse kulttuuripalveluja ihan yhtä paljon kuin suurten kaupunkien asukkaat? Eikö meidänkin pidä satsata teatteriin tai musiikkiin asukasta, ihmistä varten ihan yhtä paljon, vaikka emme olisi rakentamassa oopperataloa tai ylläpitämässä suurta laitosteatteria tai orkesteria.

Kulttuuritilastoja lukiessa jokainen paikallinen valistunut ihminen Mänttä-Vilppulassa punastelee - eritoten kaiken nähnyt parkkiintunut kulttuurijohtaja. Punastelua lievittää se, että nimimerkkikirjoittelija paikallisessa lehdessä kalpenee. Eihän kirjoittelijan populistiselle ajatukselle löydy niitä tuttuja perusteita, että kulttuuriin tärvätään veronmaksajien rahaa.

Muistamme 90-luvun lamavuosien retoriikan, jolloin kunnilta vietiin mahdollisuudet kehittää kulttuurielämäänsä. Silloin poistettiin rönsyt, ja löysät otettiin pois. Tällaiseksi rönsyksi ja löysäksi hylkytavaraksi kulttuuri tietenkin kelpasi mitä parhaiten, ja leikkuri tuntui erityisesti pikkukunnissa.

Hyvää tarkoittava 80-luvun kulttuuritoimintalaki vesittyi lamaan. Osasyynsä oli siinä, että lakia toteutettiin karkean puoluepoliittisesti asiantuntemuksen kustannuksella. Kulttuuritoimijoiden pätevyyksiä jakoivat puolueopistot, ja jopa yliopistojen antama pätevyys oli jäädä tyystin pois.

Tilanne näkyy siinä, että kulttuurin sisällön asiantuntemus on edelleen aliarvostettu kunnallisessa päätöksenteossa. Kulttuurin sisällön asiantuntemusta kuitenkin tarvittaisiin, sillä kulttuuriin sijoitettu euro ei tuotakaan sitä laadullista tulosta, jota on lähdetty hakemaan, jos värkeissä ei ole varaa sisällön arviointiin.

Mäntän kuvataideviikot perustettiin laman kynnyksellä 1992. Tavoitteena oli tehdä yhdessä kaupungin 100 000 markan taidepalkinnon kanssa Mäntästä maan johtava kuvataidekaupunki kymmenessä vuodessa. Hankkeelle naurajia riitti, mutta Mäntän kunnalliset päättäjät melkein poikkeuksetta seisoivat kunnianhimoisen hankkeen tukijoina kaikesta yleisönosastojen helposta populismista huolimatta.

Suurnäyttely syntyi ja jo 2000 -luvulle tultaessa Mäntän maine kuvataidekaupunkina oli vakiintunut. Serlachius -museo teki vuonna 2003 absoluuttisesti maan suurimman kulttuuri-investoinnin avatessaan Gustaf-museonsa.

Vuonna 2006 Mänttä haki Euroopan kulttuuripääkaupungiksi 2011. Kyllä taas nauruakin piisasi, mutta yhtä hyvin tukea ja ymmärrystä. Ja lopulta Mänttä hävisi vain kengän verran Turulle.

Tappiosta ei lannistuttu. Taimia on nousemassa, ja kun vuosi 2014 tulee Gösta -museon uudisrakennuksen myötä, saatamme kokea ihmeitä. Olemme monta kertaa osoittaneet, että kulttuuriunelmamme käyvät ainakin osaksi toteen. Jos kaupunkini satsaisi asukasta kohden kulttuuriin yhtä paljon asukasta kohden kuin Jyväskylässä ja Tampereella tehdään, nämä unelmat toteutuisivat uskomattoman täydellisesti ja nopeammin kuin arvaisimmekaan.