keskiviikko 31. heinäkuuta 2019

André Svanström: Hakaristin ritarit


Vaiettu ja vääristelty kuva suomalaisista SS-miehistä muuttuu todellisuuden mukaiseksi




André Swanström: Hakaristin ritarit. Suomalaiset SS-miehet, politiikka, uskonto ja sotarikokset. Atena 2018. 428s.

Monella lailla mainiossa Suomessamme on pitkä vaikenemisen perinne. Sisällissotamme todellisuudesta vapaussotamyytin avulla vaiettiin monta sukupolvea. Jatkosodastamme eli pitkään myytti erillissodasta. Meillä oli sukupolven ajan vallassa presidentti, joka lapsisotilaana joutui panemaan toimeen sotarikoksia. Monen muun lailla hän joutui jatkosodan jälkitohinoissa vaihtamaan perusteellisesti kantojaan. Kilistely Hitlerin Saksan edustajien kanssa muuttui Stalinin edustajien vodkaryyppyihin ja menneestä vaikenemiseen.




Sotien välillä eliittimme kärki usein valitsi johtotähdekseen fasismin tai kansallissosialismin. Niiden kokiessa murskatappion ketään ei tuomittu ja valtaosa jatkoi eliittinä ikään kuin mitään ei olisi tapahtunut. Taas oli vaikenemisen aika.




Suomalaisista SS-miehistä enimmäkseen vaiettiin. Valtaosa jatkoi niin kuin ei mitään olisi tapahtunut. Sitä auttoi arvostetun professorin Mauno Jokipiin SS-miesten maineenhallintamielessä kirjoitettu heidän tilaamansa historia Panttipataljoona, jossa suomalaisten mukanaolo Hitlerin hankkeissa nähdään valkaistuna ja viattomana.




Kirjassaan Hakaristin ritarit historioitsija André Swanström asettaa Jokipiin tutkijaetiikan kriittiseen valoon, kun hän vakuuttavalla tutkimusaineistollaan kertoo suomalaisista SS-miehistä, politiikasta, uskonnosta ja sotarikoksista.




Juttuni on pitkä. Keskustelen mielellään sellaisten kanssa, jotka jaksavat kahlata sen läpi. Eihän historiasta voi olla yhtä ja ainutta tulkintaa, sanon alussa itseäni lainaten, sorry siitä.






Suomi vaikeni useiksi sukupolviksi sisällissodastamme. Sitä varten rakennettiin vapaussotamyytti joka kesti 60-luvulle ja Väinö Linnaan saakka. Lopullisestihan myytti murskaantui Heikki Ylikankaan Tie Tampereelle -teoksessa 90-luvun alussa. Sekään ei keskusteluitta mennyt, ja hyvä niin. Eihän historiasta voi olla yhtä ja ainutta tulkintaa.

Erillissota ajopuuteorioineen on myöskin myytistään purettu. Neuvostoliiton hajotessa tosin jatkosodan myyttiä yritettiin nostaa uudelleen jaloilleen, mutta sekin alkaa olla taakse jäänyttä historian tosiseikkojen kumoamista. Esimerkiksi Oula Silvennoinen ja kumppanit ovat vieneet jatkosodan aikansa eläneiltä tulkinnoilta pohjaa pois. Suomen liittolaisuus Hitlerin tuhoisaan sotaretkeen ei muuksi muutu, vaikka sitä on eufemismein yritetty häivyttää - tai sitten asiasta on haluttu vaieta.

Vaikenemisella on Suomessa pitkät perinteet niiltä ajoilta, kun olimme suoraan suurvaltojen alaisuudessa. Sisällissota ja sen jälkeinen valkoisen Suomen hämärä antoivat vaikenemiselle hyvän pohjan. Niinpä Urho Kekkonenkin nuorena, kohtuuttoman nuorena, melkeinpä lapsisotilaana, kuten hän muistelmissaan vaikuttavasti kertoo, joutui sisällissodassa toimiin, joita nykykatsannon mukaan voi pitää sotarikoksina, vaikka niille murhille valkoinen Suomi antoi syytesuojan.

Suomen sitoutuminen Hitlerin tuhoamissotaan ja sitten äkkinäinen käänne Neuvostoliiton holhoukseen antoivat lisäpontta Kekkosen kaltaisille hiljaisille miehille. Useat heistä sujuvasti vaihtoivat puolta ja aikansa saksalaisten kanssa kilisteltyään vaihtoivat juomansa päihdyttävään punaiseen shampanjaan tai vodkaan.

Niinpä Suomessa ei turhia laverreltu Stalinin vainoista, jotka ulottuivat uskomattomalla tavalla jopa valkoista valtaa paenneisiin suomalaisiin kommunisteihin Karjalassa. Gulageista ei voitu puhua edes 70-luvulla, kun Aleksandr Solzhenitsynin monumenttia Vankileirien saaristo ei voitu julkaista Suomessa. Kun taistolaisuudesta joskus vielä saisimme pätevää historiaa, en yhtään ihmettelisi, jos tämä hiljaisten miesten vaikeneminen nähtäisiin merkillisen suomalaisen uusstalinismin yhtenä syynä.

Suomalaisten SS-miesten myytti on elänyt vahvasti. On painotettu, että nämä noin 1400 sotilasta olivat jääkäreiden tavoin Saksassa koulutettavana isänmaan asialla eivätkä he osallistuneet kansanmurhiin ja sotarikoksiin, vaikka olivatkin Saksan itärintamalla, jossa holokausti on täydessä vauhdissa.

Kun Suomi irtaantui uskomattomalla tavalla toisesta maailmansodasta, josta voimme lähinnä kiittää Mannerheimin palautunutta realismia ja Paasikiven pitkää linjaa, ketään äärioikeistolaista ei tuomittu. Ei heitä täällä vilissyt, niin kuin keveitä letkauksia harrastava Lasse Lehtinen on joidenkin tutkijoiden väittänyt nähneen, mutta he olivat usein yhteiskuntamme eliittiä, professoreita ja piispoja, ja he saivat jatkaa ikään kuin mitään ei olisi tapahtunut.

Vapaina saivat jatkaa myös useimmat SS-miehet. Heitä ympäröi se turvallinen hiljaisuus, joka oli vallalla sotien jälkeen. Joku sentään joutui natsismin ja fasismin koettua täydellisen murskahäviön lähtemään vapaaehtoisesti maanpakoon. Jotkut sitoutuivat tuhoaan kohti meneviin saksalaisiin sotajoukkoihin eli viholliseen, kuten valtaisan myytin takana oleva juopotteleva tappelija Lauri Törni.

Lukiessani André Swanströmin vaikuttavaa tutkimusta Hakaristin ritarit mieleen palautui pari kirjaa. Ihmettelin aluksi, kuinka helppoa oli samastua kirjan kuvaamiin nuoriin sotilaisiin. Syynä taitaa olla, että nuoruuden ensimmäisiä tiiliskiviromaaneita oli Niilo Lauttamuksen Vieraan kypärän alla, joka teinin nuorta mieltä melkeinpä järkytti ja itse asiassa sai ensimmäisiä kertoja miettimään Linnan Tuntemattoman ohella, mitä järkeä sotimisessa on. Vieraan kypärän alla kuvaa nuorta miestä, joka lähtee Saksaan sotimaan. Romaani on muistini mukaan realistinen ellei jopa naturalistinen. Ei siinä kuitenkaan mitään holokaustikuvauksia ole eikä sen viritys ole pasifistinen kuten Linnalla.  Ehkä holokaustin kauhuja onkin mahdollista pitää totena vasta sitten, kun uudempi historiankirjoitus Timothy Snyderin tapaan oli selvittänyt koko hirvittävän totuuden tappotantereineen ja keskitysleireineen. Näitä selvityksiä  suomeksikin tuli vasta tällä vuosikymmenellä.

Toinen kirja, jonka Svanströmin tieteellinen tutkimus palauttaa mieleen jokaiselle lukijalle, on Mauno Jokipiin tutkimus samasta aiheesta kuin Hakaristin ritarit eli suomalaisesta SS-pataljoonasta. Jokipiin teos on nimeltään Panttipataljoona. Arvovaltainen historioitsija, professori Jokipii oli täällä itäisellä Pirkanmaallakin tuttu. Hän on kirjoittanut paikallishistoriaa muun muassa Ruovedestä, ja hän oli voimakkaasti mukana Mäntän historian taustahahmona.

Hakaristin ritarit on vakuuttava antiteesi Jokipiin aikanaan hyvinkin luotettavana pidetylle tutkimukselle. Svanström purkaa suomalaisista SS-miesten myytistä pala palalta kaiken. Osoittautuu, että myytin suurimpia luojia on ollut Jokipii. Panttipataljoona on tilaustyö, jonka tarkoituksena pitää suomalaiset SS-miehet isänmaan asialla olleina viattomina, puolueettomina ja puhtaina sotilaina. Arvostetun historioitsijan ammattietiikka asetetaan kovalle koetukselle. Oliko hänellä ja hänen ikäpolvellaan sitten muita mahdollisuuksia, on sitten toinen juttu. Tapoihimme kuului vaieta tai sivuuttaa monet asiat, koska niistä puhuminen olisi saattanut vaarantaa kansallista olemassaoloamme. Vaikeniko Suomi fasisteistaan Kekkosen johdolla ja oliko siihen syytä, ovat jälkikysymyksiä, jotka heräävät nyt, kun tiedämme SS-miehistämme ja fasisteistamme enemmän.

Hakaristin ritareiden joukossa on eräs mielenkiintoinen tyyppi. Hän on Sulo Suorttanen. Hän sai Natsi-Saksassa koulutuksensa maineikkaassa Tötzin sotakoulussa, jonka opetukseen kuului Hitlerin Taisteluni kirjan ajatuksista kirjoitettavat esseet, vierailut keskitysleireissä, Hitlerin puheiden kuuntelu aidoilla paikoilla, rotuoppi, juutalaisviha ja oppi herrakansoista. Näitä eliittiupseerioppilaita palveli viisikymmentä keskitysleirivankia ikään kuin malliksi.

 Suorttanen oli puolustusministeri 1966-1970. Kekkonen nimitti maalaisliittolaisen puoluetoverinsa tehtävään. Muistan nuorena sodanvastustajana 60-luvun lopulta, kuinka Suorttanen sanoi merkitsevästi ja kenties yllättävästi olevansa pasifisti. Hän oli niitä SS-miehiä, jotka kokemuksistaan oppivat ja tarkistivat kantojaan.

Kaikki SS-miehet eivät sellaisia olleet. Tiukimpia ja vakaumukseltaan lujimpia natseja oli Unto Boman. Hänellä oli vähäisestä sotilas- tai muusta koulutuksesta huolimatta tärkeä organisaattorin rooli SS-joukkojen asioiden edistämisessä sekä kotimaassa että Saksassa. Boman joutui Neuvostoliittoon vangituksi heti sodan jälkeen moneksi vuodeksi ja sen päälle vielä karkotetuksi useaksi vuodeksi Siperiaan. Hän julkaisi 50-luvun lopulla Neuvostoliiton vankilaoloja ja Siperiaa kuvaavan kirjan Berijan tarhat. Nimi oli muuttunut sitä ennen Bomanista Parvilahdeksi. Kirjassaan Parvilahti edelleen esittää antisemitistisiä huomioita estoitta, Swanström osoittaa. Luonnollisesti teoksen antikommunismi herätti jopa kansainvälistä huomiota niin, että Parvilahti kuollessaan Espanjassa 70-luvulla oli äveriäs mies.

Swanström on kirkkohistorioitsija, ja hän kiinnittääkin paljon huomiota SS-pataljoonan kristilliseen ja uskonnolliseen ulottuvuuteen. Kansallissosialismihan oli kristinuskon vastainen periaatteessa. Se kyllä ymmärrettiin Suomen kovasti Hitlerin Saksaan kallellaan olevissa kirkollisissa piireissä, mutta tämä ristiriita vaieten ohitettiin, koska Hitlerissä nähtiin sen pahimman eli Stalinin ateistisen Neuvostoliiton kukistaja. Körttiläisyys oli vahvaa pohjaa äärioikeistolle ja SS-miehille. Niinpä Pohjanmaalla nähtiin sellainenkin aatehistoriallinen paradoksi, kun SS-mies uniformuunsa pukeutuen esiintyi körttiseuroissa.  Hienosyisesti Swanström kuvaa myös SS-joukkojen sotilaspastoria, joka tiedosti kristillisyyden ja natsismin  perusristiriidan.

Swanströmin tutkimus suomalaisista SS-miehistä antaa lukijalleen tietoa suomalaisen natsismin ja fasismin  pimeyden ytimestä, jotta tietäisimme enemmän ja luulisimme vähemmän omasta kansallisesta historiastamme. Hakaristin ritarit katsoo todellisuutta suoraan ilman minkään sortin ideologiaa asettuen kuitenkin napakasti puolustamaan ihmisoikeuksia, oikeusvaltiota ja demokratiaa eli valistusaatteista noussutta tälläkin hetkellä monessa paikassa vaarassa olevaa sivistynyttä ihmiskäsitystä. Uudempi suomalainen historiankirjoitus on saanut merkittävän lisän.

KMV syksy 2018


Pekka Sairanen

Kirjoittaja on mänttäläinen.

pekka.sairanen13@gmail.com



Sauvakävelenkö kuplassa?

”Pelkkä paikallaanolo on hengenvaarallista.”



Minulla on monta kuplaa, joista yksi tähän aikaan vuodesta, kun golfkausi on päättynyt ja hiihtokautta odottelen, on sauvakävely. Kuplassa oleminenhan tarkoittaa sitä, että sulkee ulkopuolisen maailman pois ja parhaassa tapauksessa liihoittelee niin sanotussa flow-tilassa johonkin mieleiseen asiaan uppoutuen.

Sauvakävely? Vielä parikymmentä vuotta sitten olisin ollut varmaankin samaa mieltä kuin Antti Eskola, joka kirjassaan Vanhuus (2016) pitää moista lajia ainakin omalle professori-imagolleen naurettavana. Tieteen rappiotilan merkki hänen mielestään on se, että sauvakävelyä opetetaan ja tutkitaan yliopisto-tasolla.

Omasta mielestäni sauvakävelyssä on sellainen puute, että tietääkseni sauvakävelykilpailuja ei tunneta. Pidän itse jalosta urheiluhengen mukaisesta kisaamisesta.  Antti Eskola kyllä varmaan olisi nähnyt tämän asian sauvakävelyn plussana, koska hän ilmoittaa inhoavansa kaikkea kilpailua ja on omien todistustensa mukaan yrittänyt kilpailua välttää. Jaksan hieman epäillä, etteikö professori olisi ollut osallisena joskus ainakin akateemisten meriittien kilpailussa, koska ne kyllä tulevat Vanhuus-kirjassa vahvasti esille.

Liikunnan terveysvaikutukset ovat kaikkien tiedossa. Tarvitsemme liikuntaa, ja jopa sairaudesta toipumiseen auttaa liikkuminen, sen tiedän jo omasta kokemuksesta. Pelkkä paikallaanolo on hengenvaarallista.

Pelaan puolet vuodesta golfia. Pyrin pelaamaan muutaman kerran viikossa, joka merkitsee liikuntaa yli normien. Ainakin eläkeläiselle aika riittää tähän sielun vangitsevaan lajiin. Maastohiihtoa harrastan maamme upeina talvikuukausina. Sauvakävely on minulle välikausien harrastus syksyllä ja keväällä.

Olen lukenut brittiarvion sauvakävelystä. He kutsuvat sitä nimellä Nordic walking, pohjoismainen kävely. Lajia pidetään erittäin tehokkaana liikuntamuotona. Samalla sitä yllättäen pidetään eliittilajina.

En ole ollenkaan varma, kävelenkö sauvoillani oikeaoppisesti, kun en ole saanut asiassa yliopistollista tai muutakaan opetusta. Kahta periaatetta yritän kuitenkin noudattaa: pyrin pitämään sauvat niin matalalla kuin mahdollista ja pyrin käyttämään käsiä aktiivisesti eli melkeinpä survaisen vauhtia sauvoillani.

Välineetkin kehittyvät. Eläkeläisystäväni Paavo Jyrinki on jo vuosia käyttänyt pumppusauvoja, joissa käsien liike tehostuu. Sata euroa pitäisi jostain löytyä.

KMV syksyllä 2018


Pekka Sairanen

Kirjoittaja on mänttäläinen

pekka.sairanen13@gmail.com

”Sitten on olemassa mahdollisuus, että kannanottoni saa aikaan nettiraivoa.”



Facebookin käyttäjäkokemuksia



Mitä järkeä on eläkeläisen roikkua Facebookissa ja odotella epätoivoisesti tykkäyksiä?

Kaikesta uuteen ilmaisuun liittyvästä siunailusta huolimatta elämme somen kaltaisten välineiden aikana uudessa ja kiinnostavassa ympäristössä. Se on vähän toisenlainen ympäristö kuin jonkun Jukolan Eeron maailma, joka osui lukutaidon ja painetun sanan syntyyn. Eero sivisti itseään lukemalla kirjoja ja sanomalehtiä. Nykyinen Jukolan Eero ei tarvitse välttämättä kirjasivistystä eikä kukaan valvo, mitä hän saattaa maailmalle julki vaikkapa Facebookin kautta. Elimme Jukolan Eeron kirjasivistyksen maailman ehdoilla 90-luvulle saakka.  

Nyt meillä on mahdollista julkistaa sanallista ja kuvallista aineistoa vapaasti ja olla yhteydessä toisiin ihmisiin, joilla on samat rajattomat mahdollisuudet. Tämä on mahdollista ympäri maapallon, ja jokainen on käytännössä tavoitettavissa muutamassa sekunnissa.

Oma kiinnostukseni sähköisen maailman käyttöön syntyi siitä, kun havaitsin, että pääsen pelaamaan shakkia maailman miljoonien muiden shakinharrastajien kanssa vain muutamalla klikkauksella. Yhtä  helposti saan Facebookin kautta yhteyden haluamiini tahoihin. Löydän kiintoisan Facebook-kaverini levittämän artikkelin vaikkapa Katalonian tilanteesta espanjalaisesta sanomalehdestä. Tai löydän kaverini jakaman linkin Garry Kasparovin kannanottoon Venäjän tilanteesta. Jos haluan kirjoittaa kirja-arvion lukemastani tai julkaista runon, voin sen tehdä heti. Ja saan parhaassa tapauksessa suoraa palautetta lukijoilta.

Sitten on olemassa mahdollisuus, että kannanottoni saa aikaan nettiraivoa. Esille saattaa tulla myös oikeita tai kuviteltuja trolleja, häiriköitä. Trolli haluaa ajaa omaa asiaansa ja sotkea keskustelua. Tosiasioilla ei ole niin väliä. Saamme kuulla muka valtamedian vaikenevan seksuaalirikoksista tai sen, että EU on samaa kuin natsihallinto.

Kun aloitin somessa, monet Facebook-kaverini levittivät MV-lehden artikkeleita. Nythän se ei enää ole mahdollista, koska kyseisen lehden toiminta on osoitettu rikolliseksi ja päätoimittajalla on vankilatuomio. Monet kaverini jäivät kaveruudestani, koska tein selväksi, että en hyväksy rikollisen aineiston levittämistä.

Keskustelen mielelläni eri arvomaailmaa edustavien ihmisten kanssa. Haluan oman Facebook-seinäni kuitenkin olevan sellainen, jossa tosiasioita kunnioitetaan.

KMV keväällä 20019


Pekka Sairanen

pekka.sairanen13@gmail.com

Kirjoittaja on mänttäläinen



Avoin yhteiskunta ja sen viholliset

”Nyt tiedän vain sen, että jäähallimme on nimeltään Pihlajalinna-areena.”



On kirjoja, jotka pysyvät mielessä. Olen usein palannut Karl Popperin hienoon kirjaan Avoin yhteiskunta ja sen viholliset. Itävaltalaistaustaisen filosofin toisen maailmansodan aikana kirjoittamat ajatukset ovat vakuuttavasti antaneet totuudenkaltaista ymmärrystä siitä, mitä yhteiskunnassa todella tapahtuu.

Olen ymmälläni kahdesta tapauksesta, joista ei avoin yhteiskunta tule mieleen.

Luin äskettäin arvostetun ympäristöministeriön kansliapäällikön Hannele Pokan kertomusta siitä, kuinka virkamiehemme tahallisesti määrättiin salaamaan Talvivaaran ympäristökatastrofia varten perustetun kriisityöryhmän kokoontumista, päätöksiä ja kaikkea asiaan liittyvää. Jos kokoontumisista piti tehdä pöytäkirja, se oli syytä tehdä sellaiseksi, että kukaan ei saanut päätöksistä selvää. Kuka antoi tällaisia määräyksiä? Asialla oli työvoima- ja elinkeinoministeriön vaikutusvaltainen kansliapäällikkö Erkki Virtanen. Perusteluna oli se, että kyse oli pörssiyhtiön eli Talvivaaran asioista. Vaikka pörssiyhtiön lait varmaankin mahdollistavat salailun, olen kansalaisena närkästynyt, että korkeapalkkaiset virkamiehet on saatu kiinni tällaisesta pelehtimisestä verorahoillamme. Ei näin toimi avoin yhteiskunta.

Kävin taannoin keskustelua facebook-sivuillani jäähallistamme ja sen kustannuksista. Jotkut valppaat kaupunginvaltuutetut osasivat minulle kertoa, mitä jäähallin rakentaminen ja ylläpito veronmaksajille merkitsevät.  Myöhemmin tässä lehdessä jäähallista kerrottiin tarkat luvut, kun haastateltavana oli kelpo kaupunginjohtajamme Markus Auvinen.

 Pieni asia jäi kuitenkin vaivaamaan.  Markuksen haastattelussa kävi ilmi, että Pihlajalinna on taloudellisesti tukenut jäähallia ylläpitävää yhtiötä. Tätä, varmaankin sinänsä pientä summaa ei voi kertoa, kun kyse on yhtiön asioista. Veronmaksajana minua kyllä kovasti kiinnostaisi, millä summalla kaupunkimme terveydenhoitoa ylläpitävä yritys avustaa jäähallin ylläpidosta vastaavaa yhtiötä, joka on täysin kaupungin omistama. Tätä tietoa en saa. Nyt tiedän vain sen, että jäähallimme on nimeltään Pihlajalinna-areena.

Pitää kaivaa esille jälleen kerran Popperin perusteos. Miksi onkaan asioita, joista ei voi saada tietoa?

KMV keväällä 2019


Pekka Sairanen

Kirjoittaja on mänttäläinen

pekka.sairanen13@gmail.com

”Olemme vuosien mittaan kuulleet tämän kannattamattomuus -mantran monta kertaa.”



Bussi Mänttään män just



KMV-lehdessä 1.4. kerrottiin, että Vilppulaan saadaan ensi vuonna koeluontoisesti yksi junavuoro lisää kumpaankin suuntaan. Onko se hyvä uutinen Mäntästä katsoen? Oikeasti siihen saattaa sisältyä vaara, että vajaasti tehdyllä kokeilulla todistetaan junayhteydet kannattamattomaksi. Olemme vuosien mittaan kuulleet tämän kannattamattomuus -mantran monta kertaa.

Oikea kokeilu olisi sellainen, että junavuorot ulotettaisiin Mänttään saakka ja ne mahdollistaisivat esimerkiksi kohtuullisen työssäkäynnin Tampereella. Vuorot ajoitettaisiin asiakkaiden tarpeiden mukaan.

Oikea kokeilu olisi myös sellainen, jossa jatkoyhteydet on järjestetty järjellisesti eikä kuten tällä hetkellä. Nythän bussi Vilppulan asemalta Mänttään lähtee klo 17.10. Juna saapuu seitsemän minuuttia myöhemmin eli 17.17!

Ei ihme, että Vilppulan asemalle tulee esimerkiksi perjantaina kymmeniä autoja. Näin on ollut vuosikausia. Ei luulisi olevan ylivoimaisen vaikeaa järkeistää aikatauluja ja jopa lisätä yhteysvuoroja.

Merkillistä on myös se, kuinka VR kuin tahallaan sabotoisi toimintaansa. Tampereelta esimerkiksi perjantaina lähtevässä junassa saattaa olla vain yksi vaunu, kun väkeä olisi ollut kahteenkin. Ihmisiä on seisotettu junassa. Kun näin löperöä on vaikka vain kerran, kuka viitsii junaan turvautua. Kuitenkin juna on ylivoimaisesti ekologisin ja mukavin matkustustapa.

Facebook-sivuillani käydyssä keskustelussa ilmeni, että VR:n paikallisjunan automaatti -lipunmyynnissä on suuria ongelmia. Koneet eivät toimi, ja pummilla ajaminen on tehty helpoksi. Näinkin todistetaan kannattamattomuus hyvin kätevästi. Salaliittoteorioihin uskovat helposti kehittävät tästä härskin mallin: kun VR:n homma ei pelitä niin yksityistetään koko höskä.

Juttelin syöttöliikenteen räikeistä ongelmista golfkaverini Markku Saarisen kanssa odotellessamme Vilppulan asemalla autoillamme junasta tulevia. Markku oli sitä mieltä, että pitää viedä terveisiä Mänttä-Vilppulan kaupunginhallituksen puheenjohtajalle Timo Tukialle. Kyllä. Sellaiset terveiset ovat paikallaan hänelle ja kaikille muille vähänkään paikkakuntamme menestyksestä kiinnostuneille.