Pujahdinko ali sieltä missä aita on korkein?

Ei kulttuuri ole viattomin koskaan.

Eikä kulttuuria voi koskaan lähestyä, nauraa sille, puhua sille.

Eikä kulttuuri ole taidetta, tiedettä tai kunnallishallintoa.

Eikä kulttuurisihteeri ole kulttuurin alla eikä päällä.

Kulttuurisihteeri ei saa palkkaa kulttuurista vaan sopimuksesta.

Kulttuuria on nähty kerran: sitä oli yhtenä vuonna pimeällä kuntoradalla. Sitä ei saanut ilmaiseksi.

Valtuusto pannaan päättämään kuka saa kulttuuria. Se ei anna sitä rahalla kenellekään.

Eikä kulttuuri ole mikään ovi ei mies eikä nainen.

Sano ääneen oletko koskaan ajatellut nenääsi pidemmälle. Se voisi olla kulttuuria laajasti ottaen.

Sano ääneen montako kertaa sinulla on ollut taivas taskussasi.

Jos petoksella hankkimasi kuu vielä kerran ilmestyy, älä vain katso sitä.

Ei ole sinun vikasi jos maailma ei pyöri oikeaan suuntaan.

Halua tarpeeksi niin se vähän sinulle annetaan.

Sitä mitä haluat, ei ole sanoissa. Ja varo ettet tartu tilaisuuteen.

Pujahda sieltä ali missä aita on korkein.

Tulin kulttuurisihteeriksi Mäntän kaupungille kesällä 1989. Löysin näitä lyyrisen kryptisiä mietteitäni noilta ajoilta siivotessani työhuonettani, kun lähdön aika vanhuuseläkkeelle on nyt keväällä 2016 tullut. Julkaisin syksyllä 89 kolmannen runokokoelmani. Olin vielä viritykseltäni lyyrikko.

Ehdin hoitaa kulttuurisihteerin tehtäviä vain runsaat puoli vuotta kunnes sain vielä etuoikeutetumman tehtävän. Pääsin Mäntän työväenopiston rehtoriksi.

Aika pian vaihdoin lyyriset ajatukset arkisempiin ajatuksiin. Taisin pujahtaa ali sieltä, missä aita oli korkein. Nyt on eläkkeellä aikaa miettiä, oliko ratkaisuni oikea.

Joka tapauksessa olen saanut tehdä unelmatyötä ihmisten kanssa. Olen heille kaikille hyvin kiitollinen.

Suomalaiset fasistit 1918-1944 - kun ketä tahansa saatettiin huvikseenkin hakata

Oula Silvennoinen, Marko Tikka ja Aapo Roselius: Suomalaiset fasistit. Mustan sarastuksen airuet. WSOY 2016. 466 s.

Kansallisesta itseruoskinnasta huolestuneet tahot ovat jo kiukutelleet, kun suomalaisista fasisteista on oikein kirjoitettu kirja. Miksi ei puhuta Stalinin hirmutöistä ja isänmaansa pettäneiden kotikommunistien viekkaudesta? Emmekö tiedä jo suomalaisesta fasismista aivan kylliksi? Taasko nostetaan fasistikortti?

Outo ajatus tuo, että ei saisi puhua yhdestä pahasta, kun on toinenkin olemassa. Suomalaisista fasisteista ei ole olemassa ennen tätä Suomalaiset fasistit -kirjaa kokonaisvaltaista teosta. Se on selvitys paikallaan. Sitä paitsi arvostelijat ovat unohtaneet merkittävän tieteellisen teorian, johon Kimmo Rentola HS:ssa viittasi, populaarilaulaja Simo Salmisen tieteellisen teorian: ruma sana sanotaan niinku se on. Merkillistä, kun Yleensä kotimaisen fasismin tutkimista vastustavat ovat hyvinkin tietoisia populismin suomista mahdollisuuksista.

Suomalaiset fasistit – keitäs he olivat? Mieleen tulee monella varmaan Vihtori Kosola, Nikita Hrustsevin näköinen pohjalaismies Lapuan liikkeen ajoilta. Yhtä monelle palautuu mieleen Neuvostoliiton karkean propagandan tapa leimata kaikki vastustajat sosiaalidemokraateista alkaen fasisteiksi. Ja onhan fasistikorttia heiluteltu milloin minkin ilmiön edessä niin, että sana on kärsinyt ankarasta inflaatiosta.

Ikäpolveni avaintapahtumia oli monelle Arvo Salon ja Kaj Chydeniuksen Lapualaisooppera tasan viisikymmentä vuotta sitten. En itse ollut paikalla, mutta seurasin tapausta kaukaa Kuusamosta lukiolaisena tutustuen oopperan librettoon ja lukien uteliaisuudella, mitä siitä kirjoitettiin vaikkapa Ylioppilaslehdessä.

Ei ollut aivan sattumaa, että Lapualaisooppera kertoi fasistisesta liikkeestä. Uuden sodan jälkeen syntyneen sukupolven olikin korkea aika yrittää katsoa menneisyyteen. Sodanjälkeinen aika ei tähän erityisemmin ollut rohkaissut. Siihen oli karhun naapurina kylmän sodan aikoihin aivan ymmärrettäviä syitä.

Suomessa ei tehty heti sodan jälkeen selvitystä fasismista, puhdistuksista nyt puhumattakaan, kuten monessa länsimaassa tehtiin. Riitti että yritettiin selvitä sotakorvauksista ja saada maa jaloilleen uusissa muuttuneissa olosuhteissa.

Eikä yhteyksistämme Hitlerin Saksaan kauheasti elämöity. Neuvostoliiton romahduksen jälkeen varsin yleisenä linjana oli sotiemme pyhittäminen luvatun kansan erehtymättömiksi sankariretkiksi, joita ei miltään osin sopinut kyseenalaistaa. Suomi historian ajopuuna oli tieteellisesti hylätty mutta myytti osoitti elinvoimansa. Osa tutkijoistakin meni halpaan, kuten nykyinen puolustusministerimme Jussi Niinistö, jolle Lapuan liikkeen tekemät murhat, vapaudenriistot, vihapuhe ja väkivalta ovat vain talonpoikaishuumoria.

On sitäkin huojentavampaa viime vuosina ollut havaita, että nuoremman polven historiantutkijat ovat nähneet viime sotiemme ja aatevirtaustemme vahvojen myyttien läpi. Muutaman vuoden aikana on ilmestynyt lukuisasti hienoa tutkimusta sotiemme rujosta todellisuudesta, suhteistamme Natsi-Saksaan ja Suur-Suomi -harhoista. Tähän sarjaan sopii erinomaisesti tutkijakolmikon vahva synteesi suomalaisista fasisteista 1918-1944.

Fasismin juuret ovat syvällä eurooppalaisessa historiassa ja aatemaailmassa. Liike on valistusta, kansainvälisyyttä, demokratiaa ja kehitystä vastaan. Se vaalii ahdasta kansallismielisyyttä, eriarvoisuutta ja voimapolitiikkaa. Fasismi on väkivaltaan valmis, kun tilanne sen omasta mielestä niin vaatii. Kuka tahansa saatetaan hakata tai tappaakin, jos siltä tuntuu.

Erityistä voimaa liike sai rintamamiesten turhauttavista kokemuksista 1. maailmansodan jälkeen, kun siviilimaailma ei enää ollutkaan muuta kuin harmaata arkea. Tästä ammensivat Hitler ja Mussolini. Siitä ammensivat myös suomalaiset valkosotilaat, jotka katkerasti joutuivat sopeutumaan politikoivaan Suomeen sisällissodan jälkeen. Monelle oli esimerkiksi suuri pettymys, kun Mannerheimin sijaan presidentiksi nousikin armahduslinjaa punaisia kohtaan ajava K.J. Ståhlberg.

Räikeimmillään oma fasismimme oli 30-luvun alussa, kun Lapuan liike riehui väkivaltaisena terrorina. Suomalaisen kansanvallan kunniaksi on sanottava, että parlamentaarista kannatusta fasistit eivät saaneet varsinkin sen jälkeen, kun muilutus ylsi Ståhlbergin kaltaiseen hahmoon.

Varteenotettavaa johtajaa ei myöskään liikkeelle löytynyt: heil Hitler, meil Kosola. Kosola monen muun fasistien johtohahmojen tavoin sortui viinaan ja kuuluun kurtisaaniin Minna Graucheriin. Kyösti Kallion murhan arvalla tehtäväksi saaneet kaksi nuorta miestä ampuivat itsensä sitä ennen Kallion tavattuaan.

Silvennoisen, Tikan ja Roseliuksen kirjassa käydään ansiokkaasti läpi useita fasismin lumoon sortuneita kirjailijoita. Eino Railo ja Kyösti Wilkuna ovat mukana jo siitä alkaen, kun he keväällä 1918 menevät Suomenlinnaan seuraamaan kirjailijatoverinsa Maiju Lassilan teloitusta. Lassila ammutaan jo ennen kuin laiva pääsee maihin.

Kaikki fasistit eivät kuitenkaan olleet pervertikkoja tai surkimuksia. Railokin teki uraa kirjailijana, kustantajana ja tutkijana kuten tietenkin V.A. Koskenniemi ylhäisessä akateemisuudessaan.

Pudotus aseveljeyden päättyessä Saksan kanssa oli kuitenkin monelle ainakin henkisessä mielessä melkoinen. Jotkut, kuten sotilaana yhä palvottu Lauri Törni, osallistuivat maanpetokselliseen toimintaan.

Kun loppu sitten 1944 tuli, fasisteista ei pahemmin puhuttu. Jälkiä fasistit itse yrittivät peitellä parhaansa mukaan. Onneksi kaikkea ei voinut hävittää, ja siksi historiaa on päästy kirjoittamaan.

Suomalaiset fasistit -teos on valitettavan ajankohtainen. Vaikka fasismin huippukausi tuntuisi olleen maamme taistellessa Hitlerin rinnalla, merkkejä fasistisen aatteen olemassaolosta on jälleen. Minusta siitäkin voidaan puhua Simo Salmisen viitoittamalla tiellä. Sanotaan silloinkin ruma sana niin ku se on, jos on aihetta ja historian tuomaa tietoa, jota esimerkiksi tämä erinomainen historiankirja tarjoaa yltäkylläisesti.

"Iskut kohdistuvat kansalaisten tajuntaan"

Arvio Saara Jantusen kirjasta Infosota (Otava 2015).

En olisi vielä muutama vuosi sitten voinut kuvitella Suomea, jossa verkossa vihapuhe kaikaa, trollit mellastavat ja halla-aholaiset rasisti-fasistit riekkuvat.  Ei myöskään olisi voinut kuvitella sellaista infosotaa, josta sotatieteilijä Saara Jantunen kirjoittaa kirjassaan Infosota.

Olen viime aikoina sulkenut fb-kavereistani sellaisia, jotka ovat levittäneet esimerkiksi MV-lehden aineistoa. Saara Jantunen kertoo tehneensä samaa. Mielenkiintoinen yksityiskohta Jantusen kirjassa on se, että persut ovat puoluetoimistonsa kautta kieltäneet MV-lehden jakelun, koska lehti jakaa paikkansapitämätöntä tietoa. Olenpahan seurani tällä kertaa valinnut tietämättä yhteisestä kannanotosta. Olenpahan myös tietämättäni ollut mukana infosodassa, uskoakseni vielä arvojeni mukaisella puolella.

Luettuani Jantusen kirjan, voin kertoa pitäneeni sen avoimesta linjasta. On hienoa, että puolustusvoimissa työskentelevä tutkija tarttuu tärkeisiin turvallisuuspoliittisiin kysymyksiin. On tärkeää, että hän tuo esille pimeän nettimaailman hyökkäilyt,  kuten pöyristyttävät raiskausuhkaukset itseään kohtaan.

On myös oivallista, että Jantunen selventää sitä, mitä Putinin Venäjä puuhaa ja miten vaikkapa surullisenkuuluisa dosenttimme uskomattomine vääristelyharhoineen tähän kaikkeen liittyy. On hyvä ymmärtää, että Venäjän trolleilla ja pimeillä äärikoikeistolaisilla on sama tavoite: saada Suomi, Eu, Nato ja kaikki länsimaat näyttämään kaaokselta.

En kaikelta osin allekirjoita sotatieteilijän hieman äkkinäisiä ja kirjoittajaa alleviivaavia mielipiteitä. Erityisesti Jantusen hampaissa ovat Erkki Tuomioja ja Kekkonen, mielestäni ainakin osin aiheetta. No, edustaahan hän aivan toista ikäluokkaa, kokemusmaailmaa ja sukupuoltakin kuin itse olen. Melko estoitta Jantunen arvelee ratkaisevansa ongelmia sotatieteen pohjalta. Joka tapauksessa hänen sotatieteensä on lavea: siihen kuuluvat muun muassa Jantusen hyvin hallitsemat kielitiede ja viestintä.

Kun usein ainakin perinteisempi "sotatiede"  pyöri aikaisempien sotien juoksuhaudoissa, niin nyt katse on tulevaisudessa. Aivan ilmeiseltä näyttää, että sodankäynti tulevaisuudessa on paljon muuta kuin kiväärejä ja rivistöjä. Se on esimerkiksi infosotaa, jossa vaikutetaan suoraan meihin kansalaisiin vaikkapa suunnitelluilla iskuilla someen.

Jantunen panee paikalleen monia asioita, joiden vaikutuspiirissä olemme.  Erityisen hyvin hänen kirjassaan paikkansa saavat Putinin Venäjä, paikkansapitämättömien tietojen levittäjät ja Paavo Väyrysen kaltaiset poliittiset keinottelijat. Kansalaisten on hyvä tietää, että infosota on ihan todellista nykymaailmaa.