Kuuluisuuden lapsen kirot

Heikki Haavikko: Paavo Haavikko, isä. Teos 2015. 302 s.

En tiedä Heikki Haavikon aiemmin kirjoittaneen mitään julkisuuteen. Suuri yleisö tietää hänet Paavo Haavikon poikana, kustantajana ja miehenä, joka on ollut esillä erilaisissa oikeusjutuissa.

Kun Soneraa myytiin toistakymmentä vuotta sitten epämääräisin tuloksin häntä yritettiin saada poliisitutkinnassa paljastamaan noista asioista kustantamansa kirjan salanimen taakse kätkeytyvän tekijän oikean nimen. Apunaan tunnettu ihmisoikeusjuristi Matti Wuori hänen ei tarvinnut erilaisten vaiheiden jälkeen paljastaa lähdettään. Lähdesuoja säilyi, kuten sivistysvaltiossa pitääkin. Tämä oikeustaistelu kesti pitkään, ja sen täytyi ottaa lujille.

Enemmän Heikki Haavikko nousi esille muutama vuosi sitten, kun Mauno Saari julkaisi kirjansa Haavikko niminen mies. Iltapäivälehdetkin jo repivät otsikoita kirjasta, joka keskittyi Paavo Haavikon elämänvaiheiden lisäksi kirjan tekijän maineen nostamiseen Paavo Haavikon tärkeänä apurina ja jopa kirjailijan tuotannon kirjoittajana.

Kirjassa ja sen myötä nousseessa kohussa Heikki Haavikkoon lyötiin leima ikääntyneen isänsä hoidon laiminlyöjänä. Mauno Saaren lääkärivaimo Pirkko Turpeinen-Saari entisen kansanedustajan ja lääkärin auktoriteetilla yritti saada häneen jopa kiduttajan leiman, kun oli kaiken lisäksi ollut asiantuntijana kidutusta vastustaneessa eurooppalaisessa järjestössä.

Lisäksi Saaren kirjassa esitetään perusteeton väite, että Paavo Haavikko olisi myötävaikuttanut vaimonsa varhaiseen kuolemaan väärällä hoidolla. Marja-Liisa Vartio, omaa sukua Sairanen, on serkkuni äiti ja minun tätini. Olemme Heikin kanssa siis ensimmäisiä serkkuja.

Meillä serkuksilla on yhteinen setä, Kauko Sairanen, joka tykistön luutnanttina kaatui Karhumäessä 5.12.1941 kun kuolleeksi tekeytynyt neuvostosotilas ampui hänet. Kauko oli saanut aiemmin kadettikoulusta lähdön, kun arvosteli näkemäänsä simputusta. Hän oli merikadetti ja kulki Suomen Joutsenella ympäri maailmaa. Hän ehti kadettikoulusta ulos lennettyään opiskella Kajaanin seminaarissa, josta hänen vanhempi veljensä, isäni Uuno Valter, oli valmistunut 30-luvulla (Heikin kirjassa isästäni tulee nuorempi veli; joitakin muita pieniä virheellisyyksiä kirjasta löytyy. Sairasten suvulla on taipumusta suurpiiteisyyteen). Jo 15-vuotiaana ylioppilaaksi kirjoittanut kadettikoulun pudokas kelpasi sotaan kuitenkin. Kauko väitti kavereilleen, että ryssän luoti ei häntä tavoita.

En koskaan kuullut noista kadettikoulun antamista potkuista isältäni tai isoisältämme. Sen kertoi Paavo Haavikko Suomen Kuvalehdessä 1991. Oliko hänen lähteensä Marja-Liisa Vartio, sitä en tiedä.

Ei se missään geeneissä varmaan ole kirjoitettu, että ymmärrän hyvin serkkuni tarpeen kirjoittaa kokemastaan. Julksuuden simputuksen uhriksi nimittäin Heikki Haavikko on joutunut ihan objektiivisesti. Hän on yrittänyt erilaisilla oikeusprosesseilla saada oikeutta kärsimästään mustamaalauksesta ja suoranaisesta itsensä ja isänsä häväistyksestä - enimmäkseen turhaan. Ja juuri siksi tämän kirja kannattaa lukea huolellisesti ja punniten.

Sonera-juttu sentään oli siedettävissä. Sen syntymiseen Heikki Haavikolla ei ollut muuta osaa eikä arpaa kuin kustantajan perusoikeudet. Hän joutui tahtomattaan kovaan prosessiin, ja selvisi asiasta kuivin jaloin ja eräänlaisena sananvapauden sankarina.

Saappaaseen tuli vettä kuin hirvimetsällä joskus pohjoisessa Saaren kyseenalaisen elämäkerran kera niin paljon, että sukat ovat vieläkin pankolla kuivumassa käsillä olevaa kirjaa kirjoitettaessa. Ja tähänkään prosessiin Heikki Haavikko ei varmaankaan olisi omasta tahdostaan halunnut. Hän olisi halunnut keskittyä perheeseensä, kustantamon johtamiseen, metsänhoitoon, avovesisoutuun, umpihankihiihtoon, pesäpalloon ja kirjailijavanhempiensa muiston vaalimiseen.

Ongelmat alkoivat kasaantua Mauno Saaren ja Pirkko Turpeinen-Saaren yrittäessä ottaa vanhenevasta Paavo Haavikosta oman otteensa. Saari halusi hinnalla millä hyvänsä päästä kirjailijan maineen vanaveteen, ja Turpeinen-Saari halusi sen lisäksi halusi päästä kirjailijan psyyken mestariksi, Paavo Haavikon sielun insinööriksi.

Heillä kummallakin oli tähän kohtuullisia edellytyksiä, jos heidän tavoitteensa olisi ollut kohtuullinen. Heikki Haavikko osoittaa kirjassaan, että tavoitteet eivät olleet tällä tasolla. Heidän tavoitteensa olivat tavallisen ymmärryksen yläpuolella.

Heidän kunnianhimonsa pahimpia esteitä tuntui olleen Heikki Haavikko, Paavo Haavikon ainoa perillinen, perijöiksi tulevien lastenlasten lisäksi.

Saari ja Turpeinen-Saari keinoja kaihtamatta yrittivät syrjäyttää kaikella lailla kunnollisesti ja esimerkillisesti isäänsä hoitavan ja tätä syvästi kunnioittavan pojan.

Varsinkin Turpeisen psykiatrin arvovallalla lausumat manipuloivat verbaaliset yritykset päästä itseoikeutetusta kilpailijasta eroon, ovat hyytävää luettavaa. On hyvä, että Heikki Haavikko tuo nuo julkisuudessa olleet kirjoitukset julki.

On vaikea käsittää, että oikeuslaitoksemme on päästänyt seuraamuksetta läpi Suomen Kuvalahden verkkosivuilla olleet Saaren luvatta julkaistut kuvat Paavo Haavikosta sairaalavuoteella. On hämmästyttävää, että Saari ja Turpeinen-Saari saavat noin vain heittää Heikki Haavikon ylle isänsä hoidon laiminlyöjän ja kiduttajan leiman.

Paavo Haavikko oli eläessään tuottelias, särmikäs ja omalaatuinen ihminen. Kuten Heikki kertoo meidän sukuhaaramme piti 50-luvulla Paavoa "keskinkertaisena runoilijana". Paavo oli ottanut tämän kohteliaisuutena.

Paavo tuli erityisen hyvin toimeen yhteisen isoisämme Ukko Sairasen kanssa, joka oli erikoislaatuinen, voimakastahtoinen ja omaisuuden kasvattamiseen keskittynyt mies. Me omassa sukuhaarassamme ymmärsimme tämän, koska noita samoja piirteitähän heissä oli. Siitä riitti meille myös vitsailemista. Ukon ihailun on Paavo Haavikko omissa teksteissään valaisevasti tuonut esille.

Ukko Sairanen oli mieleltään enemmän järkkynyt. Heikkikin mainitsee Ukon kuuluneen Puumalan lentäviin. Porukkaan, joka teki punaisista selvää heti sodan jälkeen. Hän kärsi myöhemmin selvää sotatraumaa, todistavat monet dokumentitkin

Tutut henkilöt, paikat ja asiat vilahtavat Heikki Haavikon kirjassa mielenkiintoisesti. Isotäti Alban tapaaminen Tuohisaaressa 1983 on sellaisista kaikkein vaikuttavin. Alba lausuu niin kolkot sanat, että niiden jälkeen maailmankirjallisuuden synkinkin dialogi tuntuu laimealta. Alba tuvan pimeydestä moittii Heikkiä siitä, miten huonosti hän käyttäytyi äitinsä hautajaisissa. Heikki oli 6 v vuonna 1966, kun Marja-Liisa Vartio kuoli.

Muistan Alban hahmon Tuohisaarelta kaksikymmentä vuotta aikaisemmin. Muistan myös sen, että Alba kuoli täsmälleen samana päivänä kuin isäni, hänen veljenpoikansa..

Jossakin vilahtaa esimerkiksi pieni yksityiskohta, että Paavo jätti Aino-mummon ja Aada- tädin tarjouksen jäädä iltapalalle väliin. Heidän sydämellisesti tarjoamansa ruoka sisälsi aina sellaista, jota kannatti terveytensä puolesta varoa. Minullakin on siitä kokemuksia lapsuudesta.

Heikki kertoo 60-luvun alussa aivan pienenä sisarensa Johannan kanssa kokemastaan iloisesta yllätyksestä Helsingin Kulosaaren kodissaan, kun kaapista löytyy sinne unohtunut joululahja: vieterikäyttöinen punainen Mercedes Bentz. Luulen, että se on se sama vieteriauto, joka vilahti meillä Orimattilassa muutamaa vuotta aiemmin, kun Aino-mummo ja Laritsa viettivät meillä joulua. Mummo toi paketteja, ja taisi olla väärä tulkinta, että ne paketit olivat meille Leenalle, Mikalle, Antille ja minulle. Saimme hetken ihailla autoa, kunnes mummo äitinikin kauhuksi ilmoitti, että se on tarkoitettu ihan muille. Se pantiin jonnekin hyvin korkealle kaappiin. Sieltä sen tontut veivät Helsinkiin. Sen oli ostanut Marja-Liisa Vartion ensimmäinen mies Valter Vartio, joka tiedettiin anteliaaksi ja mukavaksi mieheksi.

En kerro tätä lapsuuteni koettelemusta kateellisena. Heikin menetykset jo aivan pienenä lapsena ovat olleet sitä luokkaa, että hän tuon auton todella ansaitsi.

Näistä suurista menetyksistään Heikki kertoo suoraan, hienolla lailla tavoittaen Paavo Haavikon ainutlaatuista ilmaisua. Tarina kulkee pakottomasti, ja lauseessa on vetoa. Paljon enemmän kuin missään leikkiautossa. Kyllä nyt mennään maasturilla selkosilla.

Heikki Haavikon kuvaus omasta elämästään, isästään Paavo Haavikosta ja tämän loppuvaiheiden tragiikasta on vakuuttavasti kirjoitettu. On tärkeää, että hän käy läpi siihen liittyvät uskomattomat asiat ja henkilöt, joiden kunnianhimo on vinksahtanut.

Kirjalla on se tärkeä yleinen merkitys, että suurimmat ja arvovaltaisimmatkin tahot, esimerkiksi sellaiset kuin Otava, Helsingin Sanomien kulttuuripalstat ja Suomen Kuvalehti, ovat valjastettavissa ala-arvoisiin kuiskutteleviin hankkeisiin. Julkisuuden armottomuudella ei ole rajoja. Esimerkiksi kuuluisuuden lapsi voisi odottaa mitä hyvänsä. Edessä voi olla leimautuminen vaikkapa heitteillejättäjäksi ja oman maineen vuoksi käytävä raskas oikeustaistelu. Sen Heikki Haavikon kirja osoittaa valitettavaksi todellisuudeksi.