Ihmiset jaksavat kävellä kymmeniä metrejä, jopa urheilutoimittajatkin

Mänttä-Vilppulan keskeisimmällä paikalla seisovat tällä hetkellä autot. Kirkon edustallekin on tehty autoille erikseen tilaa. Joskus on kulmia kohottaen paheksuen myös puhuttu kirkon eteen rakennetusta pikaruokaa myyvästä liikehuoneistosta.

Näin on asiat nyt syksyllä 2015 taidekaupungin keskustassa. Keskustassa josta voisi olla hienot näkymät, kirkkoon, kirkkopuistoon, suurenmoiseen kubistiseen Aleksis Kivi -patsaaseen, elokuvateatteri Kino Säteeseen, Gustaf-museoon, pääkadullemme, kaupunginlammelle ja elämään niiden ympärillä.

Kaupunkimme keskustassa voisi olla sijaa kesäisille katukahviloille, paikallisia tuotteita myyville myyntikojuille ja kirpputoripöydille.

Kaupunkimme keskustassa löytyisi infopiste, josta kävijä näkisi upeiden taidekaupunkimme kohteiden aukioloajat ja tapahtumakalenterit.

Kaupunkimme keskustassa voisi olla pieni esiintymislava erilaisille esiintyjille ja esiintyjäryhmille.

Kaupunkimme keskustassa vilisisi ihmisiä kesäkuukaudet. Käyhän täällä kymmeniätuhansia kävijöitä. Eikä siellä tarvitsisi olla hiljaista muina vuodenaikoina. Sehän riippuisi meistä kaupunkilaisista, haluaisimmeko tehdä mukavan päivä- tai iltakävelyn tuttuun paikkaan. Ehkä monet haluaisivat.

Kaupunkimme keskusta työllistäisi ja edesauttaisi taidekaupunkimme kehittymistä.

Mutta ei. Ihan älytön ajatus. Mihinkäs autot sitten pistettäisiin?

Niinpä. Keskustamme on suunniteltu aikana, jolloin ensimmäisenä ajateltiin autoilijan parasta.

Muistan Kajaanissa ollessani kymmeniä vuosia sitten, kuinka yritin kokemattomana kulttuurisihteerinä varovasti esittää kävelykatua kaupungin keskustaan. Ajatus tyrmättiin tuoreeltaan. Liikkeiden liikevaihto laskisi. Television urheilutoimittajat, joita kiihkeästi odotettiin Kalevan kisoihin, eivät pääsisi suoraan keskustan hotellista autoihinsa.

Noiden aikojen jälkeen onkin havaittu, että juuri kävelykadut nostavat liikkeiden myyntiä. Television urheilutoimittajatkin ovat reipastuneet ja jaksavat kävellä parikymmentä metriä. Kävelykatu on Kajaanissa menestyksekkäästi myöhemmin avattu.

Ja sitä paitsi: torin ympärille mahtuu mainiosti autoja sallimalla pysäköinti kadun reunaan. Ja parkkipaikkoja Mäntästä löytyy yllin kyllin. Se on varsin pieni järjestelykysymys. Ihmiset ovat valmiita kävelemään satojakin metrejä näinä päivinä, jopa urheilutoimittajatkin.

Torin siirto. Ihan älytön ajatus. Mitäs entisellä torilla tehtäisiin nyt juuri, kun se on saatu hienoon kuntoon? Halutaanko se pois.

No ei. Torimyyntiä saisi olla kaikin mokomin entiseen malliin kerran viikossa. Minusta siellä voisi olla vaikka mitä useamminkin. Paikka on alikäytössä.

Joskus minusta tuntuu, että monella kehittämistä sinänsä vastustavalla on myös harkinta alikäytössä.

(Tämä kirjoitus on julkaistu myös Mänttä-Vilppulan kaupungin sivujen Kulttuuri-ikkunassa otsikolla: Voisivatko Mäntän keskustan täyttää autojen sijaan ihmiset ja tapahtumat? )

Tekemisen, keskustelun ja vuorovaikutuksen riemua yhdessä lajitovereiden kanssa

Määrittely saa useimmat asiat tuntumaan kuivilta ja teoreettisilta. Joskus ne kuitenkin osuvat kohdalleen.

Haastattelen Autere-opiston ja Ruoveden opiston juuri ilmestyneneessä ohjelmaesitteessä kaikkien mänttäläisten tuntemaa kirjallisuus- ja teatterimies Janne Salmista. Teatterista hän sanoo: "Minulle teatteri on ennen kaikkea tarinan kertomisen väline: elävät ihmiset kertomassa lajitovereilleen tärkeitä asioita. Siinä on jotain hienoa."

Juuri noin. Elävät ihmiset kertomassa lajitovereilleen tärkeitä asioita.

Kansalaisopistoa voisi Jannen kaavalla yrittää määritellä paikaksi, jossa elävät ihmiset tekevät, keskustelevat ja ovat vuorovaikutuksessa toisiinsa. Jos tähän vielä sisältyy oppimista, niin silloinhan se vasta hienoa onkin.

Autere-opiston toinen kivijalka, vuonna 1922 perustettu Mäntän työväenopisto, aloitti toimintansa heti verisen sisällissodan jälkeen. Ajatuksena voittaneella valkoisella puolella mahtoi olla kapinahengen kukistaminen sivistyksen voimalla. Hävinnyt punainen puoli ymmärsi jopa näin ylhäältä voittajan kädellä tarjotun sivistyksen voiman, kun se oli jo työväenliikkeen varhaisvuosina itsekin tähdännyt korkeisiin sivistyksellisiin päämääriin.

Voi vain ihmetellä historioitsija Teemu Keskisarjan tapaan kuinka nopeasti Mäntässä palattiin töihin, alettiin pikkuisen vaurastua ja voimistua 30-luvun lopulle tultaessa. Vain parisenkymmentä vuotta sitten rikkirevitty maa oli yllättävän yhtenäinen, kun tultiin painajaismaiseen syksyyn 1939 talvisodan kauhujen alkaessa.

Autere-opiston toinen kivijalka, Vilppulan kansalaisopisto, perustettiin 60-luvulla, kun maa oli jo toipunut pitkän sodan taakoista ja saatettiin alkaa rakentaa hyvinvointivaltiota. Siihen kuuluivat alueellinen tasa-arvo, kansalaisyhteisön turva ja perusoikeuksien vahvistaminen. Esimerkiksi peruskoulu ja perusteellinen terveydenhoidon uudistaminen sen ulottuessa kaikille, olivat niin suuria uudistuksia, että niitä ei voi kuin ihailla.

Myös Ruoveden opiston perustaminen, jonka 50-vuotisjuhlia aiheellisesti on juhlittu tänä vuonna, osuu noille 60-luvun eteenpäin katsoville kehityksen vuosille. Juuri 60-luvulla valtion määrätietoisella tuella kansalaisopistoista kehittyi niitä hyvinvoinnin, oppimisen ja yhdessäolon keitaita, joista saamme nyt hyvinvointivaltiossa nauttia.

Kohta on sata vuotta surullisesta sisällissodastamme. Puoli vuosisataa on siitä, kun aloimme tehdä maastamme hyvinvointivaltiota.

Autere-opiston ja Ruoveden opiston aloittaessa syyskuun puolivälissä 2015 lukukautensa, ne tarjoavat yllin kyllin mahdollisuuksia tekemiseen, keskusteluun ja vuorovaikutukseen. Kannattaa pitää mielessä, että vain joitakin sukupolvia sitten tällaisesta ei voitu edes uneksia.

Kuten muutkin hyvinvointipalvelut, kansalaisopistot ovat hyvän tahdon, innostuksen, suvaitsevaisuuden ja erilaisuuden pesäpaikkoja.

Maailma, Suomi, Mänttä-Vilppula, Ruovesi ja kansalaisopistot eivät koskaan tule valmiiksi. Aina riittää työtä, uuden opiskelua ja kaikenlaista kitkaa. Ja joskus todellisia hankaluuksia.

Opistojemme uljas historia osoittaa, että silti on suuria mahdollisuuksia hyvään elämään, yhteistyöhön ja

yhteistä etua palvelevaan edistykseen.

Pekka Sairanen

rehtori

Tämä on julkaistu Autere-opiston ja Ruoveden opiston yhteisessä ohjelmaesitteessä syksyllä 2015

Rohkean historioitsijan vapaata pohdintaa historiasta ja sen tutkimuksesta

Heikki Ylikangas: Mitä historia on ja millaista sen tutkiminen.235 s. Art House 2015.

Heikki Ylikangas on tunnetuimpia historioitsijoitamme. Hän on julkaissut monta historiantutkimuksen perusteosta, joista tunnetuin lienee Tie Tampereelle -tutkimus. Siinä Ylinkangas kertoo vahvoihin lähteisiin nojaten, kuinka kauhistuttava ja armoton sisällissotamme oli, kun sitä tarkasteltiin tavallisen ihmisen korkeudelta jättäen viralliset aikalaistodistajat omaan arvoonsa vaalitut myytit unohtaen.

Tie Tampereelle -tutkimus vakiinnutti neutraalin sisällissota -termin yleiseen kielenkäyttöön. Miksei Suomen 1918 tapahtumia voisi kutsua sillä nimellä, kun vastaavia muuallakin, vaikkapa Espanjassa ja Yhdysvalloissa kutsutaan sisällissodiksi?

Ylikankaan palkitun, kiistellyn ja luetun tutkimuksen myötä alettiin vähitellen oivaltaa, että vuoden 1918 tapahtumissa suomalainen surmasi suomalaisia ja vain häviävän vähän venäläisiä. Vapaussodassa ei omia surmata.

Sinänsä on tietenkin turhaa tapella yhdestä termistä ja jumittaa keskustelu. Pääasiahan on se, että kirjoitetaan historiankirjoitusta, joka on mahdollisimman pätevää, ehyttä ja totuudenmukaista. Yleviin päämääriin ei tie kuitenkaan ole helppo. Ylikankaan mukaan historiankirjoituksessa lopullista totuutta ei saavuteta, välttämättä sitä ei edes lähestytä. Puheet historiankirjoituksesta tieteenä saa hänet hymähtelemään. Tutkijan tulee kuitenkin lähteä siitä, että totuuksia on kuitenkin vain yksi. Käyttämällä oikeita avainlähteitä ja niitä tulkitsemalla historioitsija voi tuota totuutta yrittää lähestyä.

Tie Tampereelle herätti kipakkaa keskustelua. Arvovaltaisetkin tahot hyökkäsivät rajusti Ylikankaan tulkintaa vastaan. Ylikankaan kotimaakunta Etelä-Pohjanmaa kunnostautui tutkijan mustaajana kepulaisine lehtineen vapaussotamyytin kantajana. Tämä otti nähtävästi ja ymmärrettävästi tulisieluisen pohjalaistutkijan sielussa koville.

Ylikangas kirjassaan Mitä on historia ja millaista on sen tutkiminen kertoo saaneensa historiantulkinnoistaan kommunistin ja jopa taistolaisen leiman. Pohjanmaalla sanottuna nuo leimat ovat erityisen loukkaavia, vaikka ne saavat Ylikankaan myös ironisesti kertomaan kehityksestään marxismin tiellä. Ironia siksi, että mikään marxilainenhan suurin surminkaan Ylikangas ei ole, kuten ei käsillä olevan kirjan mukaan juuri kukaan suomalainen historioitsija. Loukatuksi tuleminen taitaa olla pätevän ja eettisen historioitsijan toimenkuvaan kuuluva väistämätön seuraus.

Suorapuheinen ja -selkäinen professori ei ole vuosien mittaan tyytynyt alistuneena leimatun kohtaloonsa, vaan on puolustautunut pohjalaisella tyylillä tuottaen yhä laajemmalti tulkintoja entistä aremmista asioista. Huipennuksena tästä ovat talvisodan ja jatkosodan tulkinnat.

Ylikangas on tarttunut viestiin, jonka Saksa väitti Suomeen talvisodan viimeisinä päivinä: suostukaa neuvostoliittolaisten koviin rauhanehtoihin, saatte korkojen kera menetykset takaisin, kun Saksa hyökkää Neuvostoliittoon. Ylikankaan mukaan Saksa pelkäsi Suomen ottavan vastaan Ranskan ja Englannin tarjoaman avun.

Tämä Ylikankaan tulkinta särähtää niissä kansallisissa sankaritarinoissa, joita aikalaistodistajat Mannerheim, Ryti ja Tanner asioista ovat kertoneet. Niissä Suomi jätettiin yksin, ja ainakin viimeistään Ruotsi ja Norja olisivat avun torpanneet oman rauhansa vuoksi.

Eipä ole ihme, että Ylikangas huomauttaa historiankirjoituksen meillä nojanneen aikalaispäättäjien suojavalliin. On tarkasti luotettu päättäjiin, jotka ovat todistaneet tekonsa parhaiksi mahdollisiksi heti tapahtuneen jälkeen. Tämä kaikki on tehty valtiovallan suojeluksessa; Suomessa tutkimuksella on ollut vahva sidos valtioon.

Jatkosota sai virallisena tulkintana taakakseen ajopuun. Sitä hämmästeli ja yritti torjua esimerkiksi juuri edesmennyt skottihistorioitsija Anthony Upton jo 60-luvulla saaden vahvaa kansallista torjuntaa osakseen (muun muassa Paavo Haavikon komeissa runoissa). Vasta Mauno Jokipii upotti lopullisesti ajopuun 80-luvun lopussa suomalaisin voimin.

Selvä esimerkki virallisen linjan vastavoimasta on Väinö Linna, joka yksin kirjailijana asettui valkoisen Suomen kansallista historiantulkintaa vastaan. Valkoisen Suomen todistelu sisällissodan kulusta ja sen seurauksista osoittautui yksipuoliseksi vasta kun myös punaisten lähteet otettiin rinnalle mukaan. Tähän oltiin valmiita Jaakko Paavolaisen tulkintojen tullessa julki, kun häly Linnan romaanista Täällä pohjantähden alla oli jo vähän laantunut..

Polemiikkia kaihtamaton Ylikangas arvostelee tämän hetken suomalaista historiankirjoitusta siitä, että se kaihtaa arkoja aiheita. Syyn hän löytää laajoista poliittista ja geopliittisista kuvioista. Suomessa on haluttu luoda 90-luvulta alkaen kuvaa, jossa maa nojaa "uskottavaan puolustukseen". Tälle halutaa löytää historiasta, erityisesti jatkosodasta ajatusta tukevia tarinoita. Puna-armejan eteneminen "torjuntavoittojen kesänä" keskimäärin peninkulma päivässä kohti Viipuria sen luovuttamiseen saakka on eräs näistä tarinoista, joka ei kovin uskottavalta voittotarinalta tunnu. Toinen epäilyttävä sankaritarina on se, että Neuvostoliitto kyllä kykeni lyömään Saksan miljoona-armejat, mutta ei 150 000 suomalaista puolustajaa Karjalan kannaksella. Tällaisessa ilmapiirissä tutkijat ovat paineistetussa tilassa arkoja rikkomaan kansallista idealismia oman puolustuksen uskottavuudesta.

Mitä historia on ja millaista on sen tutkiminen selvittää Ylikankaan tutkimuksia ja niiden saamaa vastaanottoa. Samalla kirjassa välitetään tietoa tiedepolitiikasta, politiikasta ja niiden taustoista. Ylikangas pohdiskelee melko vapaalla kädellä muun muassa anonyymin nettikirjoittelun vihapuhetta. Ilmeisesti hän on asian kanssa joutunut tekemisiin henkilökohtaisesti.

Tällainen vapaa pohdinta on kyllä ihan virkistävää luettavaa. Historianharrastajalle kirja on aarreaitta. Tosin Ylikangas panee paikalleen amatöörihistorioitsijat, jotka vailla historiantutkimuksen koulutusta ovat lähteittensä vietävissä uskotelleen löytäneensä merkittäviäkin totuuksia.

Suurella tyydytyksellä huomasin amatöörinä kirjassa yhden pikkuvirheen: Aarne Saarinen mainitaan SKDL:n puheenjohtajana. Sitä hän ei ollut, mutta SKP:n puheenjohtajana kylläkin hän oli SKDL:n varapuheenjohtaja.

Menee tosi viisaskin näköjään vipuun. Virheellä ei toki ole merkitystä historian suurissa linjoissa, joita Ylikangas valaisee hienosti, uskottavasti ja totuutta nöyrästi, pohjalaisuudestaan huolimatta, etsien.  

Kuuluisuuden lapsen kirot

Heikki Haavikko: Paavo Haavikko, isä. Teos 2015. 302 s.

En tiedä Heikki Haavikon aiemmin kirjoittaneen mitään julkisuuteen. Suuri yleisö tietää hänet Paavo Haavikon poikana, kustantajana ja miehenä, joka on ollut esillä erilaisissa oikeusjutuissa.

Kun Soneraa myytiin toistakymmentä vuotta sitten epämääräisin tuloksin häntä yritettiin saada poliisitutkinnassa paljastamaan noista asioista kustantamansa kirjan salanimen taakse kätkeytyvän tekijän oikean nimen. Apunaan tunnettu ihmisoikeusjuristi Matti Wuori hänen ei tarvinnut erilaisten vaiheiden jälkeen paljastaa lähdettään. Lähdesuoja säilyi, kuten sivistysvaltiossa pitääkin. Tämä oikeustaistelu kesti pitkään, ja sen täytyi ottaa lujille.

Enemmän Heikki Haavikko nousi esille muutama vuosi sitten, kun Mauno Saari julkaisi kirjansa Haavikko niminen mies. Iltapäivälehdetkin jo repivät otsikoita kirjasta, joka keskittyi Paavo Haavikon elämänvaiheiden lisäksi kirjan tekijän maineen nostamiseen Paavo Haavikon tärkeänä apurina ja jopa kirjailijan tuotannon kirjoittajana.

Kirjassa ja sen myötä nousseessa kohussa Heikki Haavikkoon lyötiin leima ikääntyneen isänsä hoidon laiminlyöjänä. Mauno Saaren lääkärivaimo Pirkko Turpeinen-Saari entisen kansanedustajan ja lääkärin auktoriteetilla yritti saada häneen jopa kiduttajan leiman, kun oli kaiken lisäksi ollut asiantuntijana kidutusta vastustaneessa eurooppalaisessa järjestössä.

Lisäksi Saaren kirjassa esitetään perusteeton väite, että Paavo Haavikko olisi myötävaikuttanut vaimonsa varhaiseen kuolemaan väärällä hoidolla. Marja-Liisa Vartio, omaa sukua Sairanen, on serkkuni äiti ja minun tätini. Olemme Heikin kanssa siis ensimmäisiä serkkuja.

Meillä serkuksilla on yhteinen setä, Kauko Sairanen, joka tykistön luutnanttina kaatui Karhumäessä 5.12.1941 kun kuolleeksi tekeytynyt neuvostosotilas ampui hänet. Kauko oli saanut aiemmin kadettikoulusta lähdön, kun arvosteli näkemäänsä simputusta. Hän oli merikadetti ja kulki Suomen Joutsenella ympäri maailmaa. Hän ehti kadettikoulusta ulos lennettyään opiskella Kajaanin seminaarissa, josta hänen vanhempi veljensä, isäni Uuno Valter, oli valmistunut 30-luvulla (Heikin kirjassa isästäni tulee nuorempi veli; joitakin muita pieniä virheellisyyksiä kirjasta löytyy. Sairasten suvulla on taipumusta suurpiiteisyyteen). Jo 15-vuotiaana ylioppilaaksi kirjoittanut kadettikoulun pudokas kelpasi sotaan kuitenkin. Kauko väitti kavereilleen, että ryssän luoti ei häntä tavoita.

En koskaan kuullut noista kadettikoulun antamista potkuista isältäni tai isoisältämme. Sen kertoi Paavo Haavikko Suomen Kuvalehdessä 1991. Oliko hänen lähteensä Marja-Liisa Vartio, sitä en tiedä.

Ei se missään geeneissä varmaan ole kirjoitettu, että ymmärrän hyvin serkkuni tarpeen kirjoittaa kokemastaan. Julksuuden simputuksen uhriksi nimittäin Heikki Haavikko on joutunut ihan objektiivisesti. Hän on yrittänyt erilaisilla oikeusprosesseilla saada oikeutta kärsimästään mustamaalauksesta ja suoranaisesta itsensä ja isänsä häväistyksestä - enimmäkseen turhaan. Ja juuri siksi tämän kirja kannattaa lukea huolellisesti ja punniten.

Sonera-juttu sentään oli siedettävissä. Sen syntymiseen Heikki Haavikolla ei ollut muuta osaa eikä arpaa kuin kustantajan perusoikeudet. Hän joutui tahtomattaan kovaan prosessiin, ja selvisi asiasta kuivin jaloin ja eräänlaisena sananvapauden sankarina.

Saappaaseen tuli vettä kuin hirvimetsällä joskus pohjoisessa Saaren kyseenalaisen elämäkerran kera niin paljon, että sukat ovat vieläkin pankolla kuivumassa käsillä olevaa kirjaa kirjoitettaessa. Ja tähänkään prosessiin Heikki Haavikko ei varmaankaan olisi omasta tahdostaan halunnut. Hän olisi halunnut keskittyä perheeseensä, kustantamon johtamiseen, metsänhoitoon, avovesisoutuun, umpihankihiihtoon, pesäpalloon ja kirjailijavanhempiensa muiston vaalimiseen.

Ongelmat alkoivat kasaantua Mauno Saaren ja Pirkko Turpeinen-Saaren yrittäessä ottaa vanhenevasta Paavo Haavikosta oman otteensa. Saari halusi hinnalla millä hyvänsä päästä kirjailijan maineen vanaveteen, ja Turpeinen-Saari halusi sen lisäksi halusi päästä kirjailijan psyyken mestariksi, Paavo Haavikon sielun insinööriksi.

Heillä kummallakin oli tähän kohtuullisia edellytyksiä, jos heidän tavoitteensa olisi ollut kohtuullinen. Heikki Haavikko osoittaa kirjassaan, että tavoitteet eivät olleet tällä tasolla. Heidän tavoitteensa olivat tavallisen ymmärryksen yläpuolella.

Heidän kunnianhimonsa pahimpia esteitä tuntui olleen Heikki Haavikko, Paavo Haavikon ainoa perillinen, perijöiksi tulevien lastenlasten lisäksi.

Saari ja Turpeinen-Saari keinoja kaihtamatta yrittivät syrjäyttää kaikella lailla kunnollisesti ja esimerkillisesti isäänsä hoitavan ja tätä syvästi kunnioittavan pojan.

Varsinkin Turpeisen psykiatrin arvovallalla lausumat manipuloivat verbaaliset yritykset päästä itseoikeutetusta kilpailijasta eroon, ovat hyytävää luettavaa. On hyvä, että Heikki Haavikko tuo nuo julkisuudessa olleet kirjoitukset julki.

On vaikea käsittää, että oikeuslaitoksemme on päästänyt seuraamuksetta läpi Suomen Kuvalahden verkkosivuilla olleet Saaren luvatta julkaistut kuvat Paavo Haavikosta sairaalavuoteella. On hämmästyttävää, että Saari ja Turpeinen-Saari saavat noin vain heittää Heikki Haavikon ylle isänsä hoidon laiminlyöjän ja kiduttajan leiman.

Paavo Haavikko oli eläessään tuottelias, särmikäs ja omalaatuinen ihminen. Kuten Heikki kertoo meidän sukuhaaramme piti 50-luvulla Paavoa "keskinkertaisena runoilijana". Paavo oli ottanut tämän kohteliaisuutena.

Paavo tuli erityisen hyvin toimeen yhteisen isoisämme Ukko Sairasen kanssa, joka oli erikoislaatuinen, voimakastahtoinen ja omaisuuden kasvattamiseen keskittynyt mies. Me omassa sukuhaarassamme ymmärsimme tämän, koska noita samoja piirteitähän heissä oli. Siitä riitti meille myös vitsailemista. Ukon ihailun on Paavo Haavikko omissa teksteissään valaisevasti tuonut esille.

Ukko Sairanen oli mieleltään enemmän järkkynyt. Heikkikin mainitsee Ukon kuuluneen Puumalan lentäviin. Porukkaan, joka teki punaisista selvää heti sodan jälkeen. Hän kärsi myöhemmin selvää sotatraumaa, todistavat monet dokumentitkin

Tutut henkilöt, paikat ja asiat vilahtavat Heikki Haavikon kirjassa mielenkiintoisesti. Isotäti Alban tapaaminen Tuohisaaressa 1983 on sellaisista kaikkein vaikuttavin. Alba lausuu niin kolkot sanat, että niiden jälkeen maailmankirjallisuuden synkinkin dialogi tuntuu laimealta. Alba tuvan pimeydestä moittii Heikkiä siitä, miten huonosti hän käyttäytyi äitinsä hautajaisissa. Heikki oli 6 v vuonna 1966, kun Marja-Liisa Vartio kuoli.

Muistan Alban hahmon Tuohisaarelta kaksikymmentä vuotta aikaisemmin. Muistan myös sen, että Alba kuoli täsmälleen samana päivänä kuin isäni, hänen veljenpoikansa..

Jossakin vilahtaa esimerkiksi pieni yksityiskohta, että Paavo jätti Aino-mummon ja Aada- tädin tarjouksen jäädä iltapalalle väliin. Heidän sydämellisesti tarjoamansa ruoka sisälsi aina sellaista, jota kannatti terveytensä puolesta varoa. Minullakin on siitä kokemuksia lapsuudesta.

Heikki kertoo 60-luvun alussa aivan pienenä sisarensa Johannan kanssa kokemastaan iloisesta yllätyksestä Helsingin Kulosaaren kodissaan, kun kaapista löytyy sinne unohtunut joululahja: vieterikäyttöinen punainen Mercedes Bentz. Luulen, että se on se sama vieteriauto, joka vilahti meillä Orimattilassa muutamaa vuotta aiemmin, kun Aino-mummo ja Laritsa viettivät meillä joulua. Mummo toi paketteja, ja taisi olla väärä tulkinta, että ne paketit olivat meille Leenalle, Mikalle, Antille ja minulle. Saimme hetken ihailla autoa, kunnes mummo äitinikin kauhuksi ilmoitti, että se on tarkoitettu ihan muille. Se pantiin jonnekin hyvin korkealle kaappiin. Sieltä sen tontut veivät Helsinkiin. Sen oli ostanut Marja-Liisa Vartion ensimmäinen mies Valter Vartio, joka tiedettiin anteliaaksi ja mukavaksi mieheksi.

En kerro tätä lapsuuteni koettelemusta kateellisena. Heikin menetykset jo aivan pienenä lapsena ovat olleet sitä luokkaa, että hän tuon auton todella ansaitsi.

Näistä suurista menetyksistään Heikki kertoo suoraan, hienolla lailla tavoittaen Paavo Haavikon ainutlaatuista ilmaisua. Tarina kulkee pakottomasti, ja lauseessa on vetoa. Paljon enemmän kuin missään leikkiautossa. Kyllä nyt mennään maasturilla selkosilla.

Heikki Haavikon kuvaus omasta elämästään, isästään Paavo Haavikosta ja tämän loppuvaiheiden tragiikasta on vakuuttavasti kirjoitettu. On tärkeää, että hän käy läpi siihen liittyvät uskomattomat asiat ja henkilöt, joiden kunnianhimo on vinksahtanut.

Kirjalla on se tärkeä yleinen merkitys, että suurimmat ja arvovaltaisimmatkin tahot, esimerkiksi sellaiset kuin Otava, Helsingin Sanomien kulttuuripalstat ja Suomen Kuvalehti, ovat valjastettavissa ala-arvoisiin kuiskutteleviin hankkeisiin. Julkisuuden armottomuudella ei ole rajoja. Esimerkiksi kuuluisuuden lapsi voisi odottaa mitä hyvänsä. Edessä voi olla leimautuminen vaikkapa heitteillejättäjäksi ja oman maineen vuoksi käytävä raskas oikeustaistelu. Sen Heikki Haavikon kirja osoittaa valitettavaksi todellisuudeksi.

Videotaiteen hehku

Pauli Sivonen: Eija-Liisa Ahtila. Metsässä on lintu. SKS. Serlachius-museoiden julkaisuja 2014.

Videoteosten tulo kuvataiteisiin on nähty muun muassa Mäntän kuvataideviikoilla. Teoksia on useimmiten ollut nähtävillä kuten installaatioita ja performansseja.

Eija-Liisa Ahtila on jo vuosia ollut suuri suomalainen nimi tällä alueella. Ahtilasta ja hänen tuotannostaan kertovassa Pauli Sivosen kirjoittaman kirjan takakannessa sanotaan Ahtilan olevan kansainvälisesti tunnetuin ja menestynein suomalainen taiteilija. Uskokoon ken tahtoo, mutta ilman muuta kirja Ahtilasta on paikallaan. Ja mainiosti sen kirjoittajaksi sopii Serlachius-museoiden tarmokas ellei peräti stahanovilaisella työkyvyllä varustettu johtaja Sivonen.

Aikanaan videokamera sinänsä merkitsi sitä, että vanhat unelmat helposta jokamiehen filminteosta kävivät todeksi. Kummeleita ja muita itetaiteen yrityksiä maa on tulvillaan.

Ahtilan kaltaisen tekijän kyseessä ollen ollaan aika lailla toisella alueella. Ahtila on ennen kaikkea tullut tunnetuksi kookkaista, teknisesti monikanavaisesti toteutetuista töistään. Muistan itse, kun ensi kerran koin suuret videotaulut. Jo pelkkä koko teki vaikutuksen. Vaikutelma nuhjuisesta ja usein melko mitäänsanomattomasta videoteoksesta jäi taka-alalle.

Näitä Ahtilan töitä on ollut nähtävillä suurissa taidemuseoissa ja -gallerioissa. Kirjassa on kattava teosluettelo.

Suuret monikanavaisesti toteutetut teokset vaativat katsojalta aktiivista mukanoloa. Katsoja on teoksen sisällä tavallaan toisin kuin esimerkiksi elokuvassa. Sivonen käyttää tästä hienoa termiä immersio. Lisäksi videotöissä voidaan käyttää simulointia eli todellisuuden jäljentämistä. Myös telemaattinen läsnäolo on mahdollista. Se on Sivosen mukaan teknisesti välittyvää ”etäläsnäoloa”.

Kaiken lisäksi videotyöt voivat olla ”liikkuvan kuvan kubismia”, kuten Sivonen Timo Valjakkaa siteeraten muistuttaa.

Mitään helppoja nakkeja videotyöt eivät katsojalle ole. Katsojalta vaaditaan paljon, Joskus voi olla kyse myös jopa tuurista, mitä onnistuu näkemään, jos yleisöä on runsaasti.

Sivonen käy kirjassaan läpi joitakin Ahtilan merkittävimpiä töitä. Sen hän tekee huolellisesti ”lukien” teoksia ja välittäen niistä kaiken mahdollisen ja mahdottoman. Jossakin vaiheessa lukijamme toteaakin oivaltavasti, että teoksen sanallistaminen vie kauemmin kuin teoksen esittäminen.

Olen äskettäin lukenut Vladimir Nabokovin perusteoksen Kalvas hehku. Tuon mestariromaanin idea on pitkän runoelman tulkinta. Tulkitsija on jokseenkin koko lailla kohteeseensa ja sen tekijään omituisesti uppoutunut ja suhteellisuudentajunsa menettänyt kirjallisuudentutkija. Syntyy taidepuhetta, jossa ei juuri ole päätä eikä häntää, mutta vihjaavia yksityiskohtia sitäkin enemmän. Joku voisi sitä hyväntahtoisesti kutsua taidepuheeksi. Taidepuheella tahtoo olla kaikissa tapauksissa yksi ja sama ongelma: taideteoksen kuvaus, tulkinta ja arvottaminen ovat aika lailla subjektiivisia asioita.

Nämä taidepuheen ongelmat Sivonen elegantisti kiertää välttelemällä omia tulkintojaan tai arvotuksiaan. Tyylikkäästi hän valitsee teemaksi luonnon ja eläinten merkitykset Ahtilan töissä.

Historian tutkijana Sivonen kirjoittaa varsin kurinalaisesti. Enimmäkseen se on varmaankin teoksen käytölle eduksi. Sivonen mainitsee useassakin kohtaa, että Ahtilan teokset ovat ”mietittyjä”. Hän kertoo niiden olevan myös vakavia.

Ahtila kuvaa eräässä videossa mieleltään järkkyneitä ihmisiä. Sivonen ei halua esittää mitään psykiatrisia tulkintoja asiasta vedoten siihen, ettei ole alan asiantuntija. Mielestäni tulkinta olisi kuitenkin yhtä perusteltu kuin taiteilijan esitys – eihän hänkään ole sen lajin asiantuntija. Sopisihan paikkaan vaikkapa kulttuuriantropologinen tulkinta, johon Sivosella on koulutustakin.

Olisiko hieman vapaampi, esseistinen linja lukijalle ollut palkitsevampi? Kaikki kohdat, joissa tiukka linja muuttuu henkilökohtaisemmaksi tulkinnaksi ovat kirjan kiintoisimpia.

Ahtilan työryhmän Sivoselle lähettämä joulukortti vaakasuorasta olevasta kuusesta on hauska yksityiskohta. Melkeinpä tyrmistyttävä on yllätys tuoda koirat elämän suurten teemojen (kuolema, seksuaalisuus, identiteetti) rinnalle - varmaan koiraihmiset asian ymmärtävät, minä en. Erityisen oivaltava on kirjan lopun paljastus, jossa käy ilmi kirjan tekijän intohimoinen suhde luontoon, eläimiin ja metsästykseen.

(Julkaistu KMV:n puheenvuorona 23.2.2015)

Loppusiivous voittajien historiasta

Antero Jyränki: Kansa kahtia, henki halpaa. Oikeus sisällissodan Suomessa. Arthouse 2014.

Presidentti Urho Kekkosen suuria saavutuksia oli se, että hänen valtakaudellaan mahdollistui sisällissotamme asiallinen tarkastelu. Vielä pitkälle sotiemme jälkeen luimme vain voittajien, valkoisen Suomen historiaa. Sen mukaan kelvoton aines huligaaneineen aloitti kapinan tarkoituksenaan kumota laillinen meno ja tähän vielä käytettiin vieraan vallan eli "punaryssien" tukea. Onneksi valkoisia johti valkoinen kenraali Mannerheim, joka voitokkaan talonpoikaisarmeijan avulla marssi toukokuussa 1918 Helsingin Heikinkatua pitkin mahtavassa voitonparaatissa kapinan kukistaen.

Sen verran saatettiin antaa periksi, että joskus tätä kapinaa kukistettaessa käytettiin koviakin keinoja. Mutta ne keinot olivat välttämättömiä, jotta paha aines saataisiin terveestä nuoresta valtakunnastamme leikattua pois. Tätä mieltä olivat esimerkiksi suuret kirjailijamme Juhani Aho, Ilmari Kianto ja Mika Waltari. Eikä kaukana heitä ollut Joel Lehtonenkaan.

Sodan jälkeisistä ajoista muistutettiin, että torpparit armollisesti vapautettiin Lex Kalliolla ja kunnollisille työväenliikkeen edustajille annettiin mahdollisuus toimia myös parlamentaarisesti nuoressa tasavallassa.

Vahva suojeluskuntaliike mahdollisti sen, että Suomi oli valmis kohtaamaan Stalinin joukot -39 ja säilyttämään itsenäisyytensä. Niin kuin de facto olikin.

Kovin paljon ei muistettu mainita, että maahan tuli keväällä 1918 vahvasti varustettu saksalainen armeijakunta, joka viimeisteli valkoisten voiton. Tätä vaihetta seurannut into tehdä maastamme saksalaisen kuningasperheen monarkia, jäi sekin helposti historian hämärään. Niin kuin myöhemmin jätettiin mieluusti historiaan hämärään se kausi, jolloin yhdessä Hitlerin kanssa lähdettiin hyökkäyssotaan Neuvostoliittoa vastaan.

Kekkonen osallistui sisällissotaan nuorena koulupoikana joutuen muun muassa johtamaan teloitusryhmää. Tästä kokemuksesta saattoi nousta presidentin halu katsoa muutakin kuin valkoista totuutta asiasta. Henkilöhistorioiden kannalta on mielenkiintoista, että Antero Jyränki työskenteli 1970-1973 tasavallan presidentin kansliapäällikkönä.

Väinö Linna kirjailijana astui Täällä Pohjan tähden alla -romaanillaan oikeistolaisen historiankirjoituksen varpaille. Etevä työläiskirjailija tiesi suomalaisten todellisuudesta riittävästi kumotakseen aikansa hallitsevien sitkeitä myyttejä, valkoisia valheita.

Kekkosen kauden alkuvaiheessa syntyivät Jaakko Paavolaisen tutkimukset punaisesta ja valkoisesta terrorista. Lopulta jo Koiviston kaudella syntyi Heikki Ylikankaan Tie Tampereelle, joka herätti vielä suurta närää niiden piirissä, jotka edelleenkin kieltäytyivät näkemästä synkeän sisällissodan ytimeen. Heille vapaussota oli vapaussota, jonka sankarimainetta ei sopinut tahrata. Esiintyi myös kannanottoja, että Paavolainen jo sanoi kaiken eikä asiaa kannattaisi enää pöyhiä.

Nurinoista huolimatta vähitellen erilaista akateemista tutkimusta sisällissodasta syntyi menneisyyden taakasta vapautuen. Antero Jyränki kirjassaan sisällissodan oikeudenkäytöstä käy läpi tätä tutkimusta. Oikeushistoriallisen tarkastelun kannalta Jyränki antaa kiitosta esimerkiksi Jukka Kekkosen tutkimuksille. Aivan yhtä hyvää arvosanaa eivät saa historioitsijat Ohto Manninen ja Marko Tikka, joita paikoin kritisoidaan melkoisesti.

Kirjansa alussa Jyränki kysyy, lähestytäänkö vuoden 1918 tapahtumien vaiheita tarkasteltaessa "suurimittaisinta, ja syvintä yksilön oikeuksien loukkausta, minkä nykyaikainen Suomen historia tuntee". Karut luvut tuhansista summittaisista teloituksista ja terrorista antavat myöntävän vastauksen painavaan kysymykseen.

Valtiosäännön asiantuntijana Jyränki kertoo myös sen, kuinka sisällissodan varjo ulottui valtiojärjestykseemme vielä 90-luvulle saakka. Vahva presidentti haluttiin, kun eduskuntalaitos oli vaarallinen ja aiheutti vuoden -18 kaltaisen sekaannuksen. Tarvittiin vahva presidentti suitsimaan kansanedustuslaitostamme.

Valtaa pois kansanedustuslaitokselta -ohjelmaa kannatti Pietarin ylimys Mannerheim, joka ymmärsi vain toisia ylimyksiä ja hoveja. Hänen vahvin missionsa sisällissodan aikana oli se, että Pietari tulisi vallata keisarivallalle takaisin bolsevikeilta. Aika muutti marsalkkaakin maailman muuttuessa. Jyränki myöntää, että vuoden 1939 Mannerheim oli toinen kuin valkokenraali 1918.

Antero Jyränki käy läpi sisällissodan synnyn, itse tapahtumat ja seuraukset oikeushistorialliselta kannalta. Hän vie lukijansa johdonmukaisesti läpi tapahtumien ja niiden oikeudellisten seurausten. Lisäksi hän kytkee asiat suurempiin poliittisiin, yhteiskunnallisiin ja historiallisiin yhteyksiinsä. Kaiken tämän hän tekee tiedemiehen havainnollisella tavalla. Tarpeen tullen hän avaa asioita niin, että ne käyvät ymmärrettäviksi meille tavallisille lukijoille.

Lisää huuhaata kansalaisopistojen kursseille!

 

Somessa on kiistelty Tampareen työväenopiston kurssista, jossa tarjotaan lasten homeopaattista hoitoa. Kiistely on sävyltään kipakkaa. Onko yhteiskunnan syytä tukea homeopatian kaltaista uskomushoitoa? Ovatko homeopatiaa vastustavat lääketeollisuuden myötäjuoksijoita?

Oli aika jolloin opetusministeriö erittäin tarkkaan valvoi kansalaisopistoissa, mitkä kurssit olivat sallittuja mitkä eivät. Muun muassa vesijuoksusta ja joogasta väännettiin kättä ankarasti.

Valtion 90-luvun alussa höllätessä rahoitustaan ja samalla valvontaansa, opistot saivat vapaat kädet tarjota melkein mitä hyvänsä. Niinpä opistojen ohjelmissa on ollut enimmäkseen tärkeän, hyödyllisen ja sivistävän kurssitarjonnan lisäksi pikku huuhaata kaikkeen lähtöön. Tuo huuhaa on ollut melko harmitonta, kuten vaikkapa astrologiaa, ennustamista sen sellaista taikauskon harrastelua. Muistelenpa jonkun syrjäisen opiston järjestäneen pontikankeittokurssin toisten kuin opetusviranomaisten puuttuessa asiaan. Ilmiö on tuttu monelle opiston rehtorille. Heillä on myöskin ratkaisuvalta asiassa.

Aiempi Tampereen työväenopiston rehtori Pertti Timonen, kaikella lailla valistunut ja tieteelliseen maailmaan suuntautunut älykkö, salli tunnetusti erilaiset huuhaakurssit opistossaan. Niillä rahoitettiin muuta tärkeämpää opetusta ja erilaisille vaihtoehdoille haluttiin avaramielisesti antaa tilaa. Näyttää siltä, että viran nykyinen ja yhtä valistunut haltija Matti Saari haluaa kulkea samaa linjaa
 

Tiedän myös rehtoreita, jotka eivät huuhaata opistoissaan salli. Pidän myös heitä erittäin valistuneina ja valveutuneina. Miksi todellakaan sallia humbuugi valistuneen ja sivistysihanteita ylläpitävän yhteiskuntamme rahoilla?
 

Itse olen käyttänyt reseptiä, jossa sallin kyllä huuhaan, mutta haluan sen oheen tieteellisen arvion esitetystä. Minulla on tästä käytännön kokemusta.
 

Vajaa parikymmentä vuotta sitten kivien hionta oli opistossani Mäntän työväenopistossa erittäin suosittua. Sitä veti tehokkaasti ja karismaattisesti esteettisistä kysymyksistä innostunut metsänhoitaja Leo Kari. Kivien ympärillä pyöri kymmeniä ihmisiä.
 

Jostain ilmestyi kurssilaisille tieto kivien parantavasta voimasta. Kurssilaiset vaativat opistoa järjestämän luennon. Heillä oli tiedossa asiantuntija. Hän lähestyi myös minua vakuuttavan tuntuisella aineistolla.
 

Suostuin lopulta luennon pitämiseen. Tilasin samalla teveyskeskuslääkäri Kauko Koiviston kommentoimaan esitystä ja kertomaan siihen lääketieteellisen näkemyksen.

Silloisen kauppaopiston auditoriossa oli väkeä pullollaan. Kiviparantaja esitti asiansa. Kivillä on todettu ihmeellisiä vaikutuksia taitavissa käsissä. Sairauksia on paranettu ja hyvinvointia on lisätty.

Sen jälkeen Koivisti piti tiiviin ja vakuuttavan esityksen siitä, mihin tietoon lääketiede nojaa. Tarkkaan hän kertoi myös plasebovaikutuksesta.

Myös Leo Kari kertoi karjalaisen vilkkaasti, että ei kivillä mitään maagisia vaikutuksia voi olla, vaikka ne ovatkin muulla lailla hienoja.

Taisi harva lähteä tilaisuudesta kiviparannukseen uskoen.

Huuhaata maailmassa riittää. Sitä saa mielestäni vaikka yhteiskunan rahoituksella tarjota, jos se uskaltautuu keskustelemaan lähtökohdistaan tieteellisen maailman kanssa. Sellaiseen uskallusta ei opistossani ole tuon kiviparannusluennon jälkeen nähty. Soisin sellaista löytyvän.