Mies joka uskoi hyviin siirtoihin - Bobby Fischer against the world

Katsoimme mänttäläisen shakkiporukan kanssa Liz Garbusin mainion täyspitkän dokumentin Bobby Fischeristä (HBO 2011). Meille shakinpelaajille Fischerin tarina on tuttu, mutta myös shakkia pelaamaton osa, tuo pimeä kansa, taitaa tietää nimen.

Nuorena ihmelapsena tämä New Yorkin kasvatti raivasi tietään shakin huipulle lyöden lopulta yksin Neuvostoliiton suurella kollektiivisella voimalla tehdyn shakin punakoneen. Kaikki huipentui Islannissa kesällä 1972 Fischerin ja Boris Spasskin kuuluisassa ottelussa maailmanmestaruudesta.

Koko maailma ja silloinen media seurasi ottelua ykkösuutisenaan. Olivathan vastakkain kahden kylmän sodan supervallan pelaajat, ja asetelman oivalsivat sekä silloinen Yhdysvaltain ulkoministeri Henry Kissinger ja Kremlin mahtimiehet. Näistä asioista on kirjoitettu vetäviä kirjoja, tehty näytelmiä ja musikaali.

Tapahtumaa seurasi varsinainen shakkibuumi. Shakkikerhoihin virtasi väkeä. Olin tuolloin opiskelemassa Oulussa, ja muistan satojen pelaajin puulaakiottelut Oulun työväenopistolla. Kirjeshakkia Suomessakin pelasi tuhansia pelaajia. Espanjassa seuraavana talvena ostin tavallisesta lehtikioskista halvan taskukirjan ottelusta oppiakseni espanjan alkeita ja shakin hienouksia.

Tällä hetkellä shakkia pelaa dokumentin mukaan 600 miljoonaa ihmistä. Se on edelleen suosituin lautapeli maailmassa.

Fischerissä tehdyssä dokumenttielokuvassa shakinpelaajat Garri Kasparovia myöten, tutkijat ja Fischerin tunteneet kertovat mestarin vaiheista. Mukana on puhuttelevia pätkiä teini-ikäisestä Fischeristä aina viimeisiin Islannissa tehtyihin haastatteluihin.

Aivotutkimukseen perehtynyt tietokirjailija David Shenk muistuttaa shakin monimutkaisuudesta jo matemaattisesti. Asemia shakkilaudalla voi syntyä yhtä paljon kuin aurinkokunnassamme on atomeita. Pelkällä laskemisella shakissa ei voi pärjätä. Siihen eivät kykene edes järeimmät tietokoneet.

Tullakseen shakin huipulle tarvitaan se kuuluisa 10 000 tuntia paneutunutta opiskelua kuten vaikkapa pianonsoitossa tai kirurgiassa. Bobby teki nuo opinnot lapsinerona jo hyvin varhain. Hänen elämänsä maailmanmestariksi tuloon saakka oli shakkia, shakkia ja shakkia. Hänellä oli tarvittavan kova pakkomielle asiaan sen lisäksi, että hänellä oli lahjakkuutta,

Meillä joilla on vain miellyttävä intohimo shakkiin saattaa olla ymmärrystä tuollaisen pakkomielteen toteutukseen. On helppo ymmärtää, että syvemmälle päästessään asia muuttuu yhä mielenkiintoisemmaksi ja saattaa viedä miehen tai naisen mennessään.

Pakkomielteisen, asialle kokonaan heittäytyvän pelaajan on otettava vastaan myös asian toinen puoli. On mahdollista, joskaan ei aina välttämätöntä, että tällöin irtaantuu elämästä muuten. Niin kävi Bobbylle. Hän ei kotiutunut muualle kuin ruutulaudalle, ja se on vähän liian ahdas paikka, vaikka sisältääkin tähtitieteellisen paljon mahdollisuuksia.

Fischeristä ei ollut enää puolustamaan maailmanmestaruuttaan. Hän sekoili uskonnoissa, politiikassa ja vainoharhoissaan. Surullista on kuulla mestarin mustaa naurua Yhdysvalloille, kun pilvenpiirtäjät murenivat terrori-iskussa.

Fischerillä oli syynsä olla Yhdysvalloille katkera, koska häntä odotti vankilatuomio entisessä kotimaassaan hänen pelattuaan vastoin YK:n saartoa Serbiassa väljähtyneen uusintaottelun Spasskia vastaan. Kaiken huippuna oli kääntyminen samaa asiaa jauhavaksi pakkomielteiseksi juutalaisvihaajaksi. Hän kummankin vanhempiensa puolelta oli itse juutalainen. Dokumentissa on vaikuttava kohtaus, jossa Fischerin islantilaisen ystävänkin on pakko ottaa sekoiluun etäisyyttä. Islanti sentään halusi antaa Fischerille turvapaikan. Lääketieteellinen termi on selvä: paranoidia.

Parhaina aikoinaan Bobby Fischerillä oli kuitenkin sanavalmiutta, nokkeluutta ja charmia. Hän piti eläimistä, dokumentti osoittaa, ei ehkä niinkään ihmisistä, joiden kanssa hän joutui helposti hakauksiin, ja oli siis yksin maailmaa vastaan. Siinä asemassa sankarinkin voimat ehtyvät.

Paitsi shakillista nerokkuutta Fischerillä oli kykyä epäsovinnaiseen ajatteluun. Kun haastattelija kysyi shakin psykologisista tekijöistä, mestarilla oli valmis vastaus: "En usko psykologiaan, uskon vain hyviin siirtoihin." Olisiko maailman paras shakinpelaaja paremmin voinut vastata?