Karl-Emil Lindbladin muistoksi

Keskisuomalaisen pitkäaikainen päätoimittaja Erkki Laatikainen muistelee Mänttä, valokuva ja perinne - kirjassa, kuinka hyvin hoidettu Mänttä teki savolaisnuorukaiseen 60-luvulla vaikutuksen, kun hän juhannuspäivänä 1967 tuli ensivierailulle tulevan vaimonsa kotiseudulle. Mutta vaikuttavia henkiöitä löytyi myös kaupungin asukkaista:

- Pian opin tuntemaan Karl-Emil Lindbladin, vähäpuheiseen ja harkitsevan tuntuiseen miehen, joka oli vaimoni tädin puoliso. Hän liikkui usein kamera mukanaan ja näppäili vähä-äänisesti ja joskus kujeellisenoloisesti kuvaotoksia perhe- ja muista tapahtumista. Valokuvaus oli hänelle läheinen harrastus, kirjoittaa Laatikainen.

Lindblad oli harrastanut valokuvausta melkein lapsesta laatikkokameralla aloittaen Paikkakunnalla oli valokuvausharrastusta, ja Serlachius-yhtiön selluloosatehtaan johtaja Arno Kenetti veti yhtiön kamerakerhoa. Yhtiöllä tiedettiin valokuvan arvo. Myös taidemesenaatti Gösta Serlachius harrasti itse valokuvausta.

Lapin sotaa myöten sodan käynyt Kalle oli mukana rauhan palattua heti arkisessa uurastuksessa. Tuli tekninen koulu ja avioituminen. Aluksi sotakorvauksia maksavan maan niukkuudessa huippulaadukkaisiin saksalaiskameroihin ei ollut mahdollisuutta, vaan Kallenkin oli tyydyttävä karkeatekoiseen venäläiseen Komsomolex-kameraan.

Vähitellen alkoi kuitenkin varaa olla kunnon kameroihinkin.

Kallesta tuli Mäntän kamerakerhon puheenjohtaja. Vuonna 1966 sattui sitten jysähdys, kun Kalle luki Valokuva -lehdestä artikkelin kuvien keräämisestä. Samoihin aikoihin mänttäläinen valokuvaaja Evald Englund lähetti hänelle negatiivikokoelman. Niitä oli satoja, ja Kalle äkkäsi niiden arvon. Tapansa mukaan tarkkana hän laski, että niitä oli 372 kappaletta.

Tästä jysähdyksestä tuli Kallelle toinen elämäntyö. Ensimmäisestä elämäntyöstä Serlachius-yhtiön lämpöteknikkona hän pääsi eläkkeelle 1985. Varsinkin eläkkeelle päästyään hänellä oli aikaa kerätä negatiiveja, selvittää kuvien taustatietoja ja järjestää suosittuja näyttelyjä. Syksyllä 1994 toimittaessani yllä olevaa Kallen kunniaksi tehtyä juhlakirjaa, hän kertoi tarkkana miehenä negatiiveja olevan 23745 kappaletta.

Juhlakirjassa Kalle huolestuneena pohdiskelee, mihin tämä arkisto sijoitettaisiin, ettei se vain joutuisi Mäntästä pois. Kalle ilmoittaa myös, että on valmis suoraviivaiseen toimintaan, jos emme saa kaupungin kotiseutuarkistoa säädylliseen kuntoon.

Suvaitsevaisen ja harkitsevan aidon liberaalin sisällä oli joskus ympäristöäkin yllättänyttä suorapuheisuutta. Kalle oli varmaankin ainoita henkilöitä, joka uskalsi sanoa poikkeavan sanan, kun legendaarinen Mäntänkoski peitettiin äkillisesti teollisuusrakenteilla 80-luvulla. Oman yhtiön mieheltä ei noihin aikoihin oikein odotettu tällaista kulttuuri- ja ympäristötietoisuutta.

Kallen elämän (21.10.1924 - 14.4.2013) viimeisiä vuosia rajoitti näkökyvyn heikentyminen. Anja-rouva Kallen omaishoitajana sai lukea tuntikausia lehtiä, ja äänikirjoja kului. Viimeisiä vuosia sulostuttivat kolmannen ja lopulta jopa neljännen polven syntymä. Jos näkökykyä olisi ollut, kuva oltaisiin varmasti otettu pojan pojan pojasta. Mustavalkoisena, perinteisellä kameralla, muistuttaa Anja.

Ja mitä Karl-Emil Lindbladin negatiivikokoelmalle kuuluu? Joitakin vuosia juhlakirjasta Mäntän kaupunki osti sen. Tällä hetkellä kokoelma on Serlachiuksen säätiön asiantuntevassa hallinnassa.

Kallen toinen elämäntyö on luonut vahvaa pohjaa nykyiselle Mäntän kulttuurikukoistukselle.

(Kirjoitus julkaistu KMV-lehdessä 11.7.2013, jonka arkistosta alla oleva kuva,   ja juttu hieman lyhennettynä HS:ssa 25.7.2013)