Haanpäästä innostuksella ja oivalluksilla entisten pohjille

Matti Salminen: Pentti Haanpään tarina. Into 2013. 305 s.

Pentti Haanpää on monien tarinoiden, anekdoottien ja myyttien mies. Useat Haanpään arvon oivaltaneet ovat hänestä mainiosti kirjoittaneet Veijo Merestä Aarne Kinnuseen. Pelkistetyimmin hänestä on kirjoittanut Erno Paasilinna esseessään Yksinäisyys (1982). Tapansa mukaan Paasilinna siinä vastustamattomasti vyöryttää lukijalle Haanpään rujon nerouden sellaisella voimalla, että sanojen takana täytyy olla omakohtaisuutta. Paasilinna samaistuu kohteeseensa niin, että on kuin kerrottaisiinkin Paasilinnasta. Ja miksei näin olisi? Olihan Erno Paasilinnalla ja Pentti Haanpäällä paljon yhteistä, vaikka olivatkin eri aikakausien lapsia.

Mieleen tulee, miksei Paasilinna kirjoittanut Haanpään kattavaa elämäkertaa. Tilaus siihen olisi pitänyt olla. Ehkäpä Paasilinnan esteeksi nousi Vesa Karosen kaikin tavoin mallikas työ Pentti Haanpään elämä (SKS 1985). Siinä Haanpään elämänvaiheet huolellisesti nivotaan hänen kirjalliseen tuotantoonsa. Karosen työ on hienoa ja toimivaa kirjallisuudentutkimusta.

Varmaankin Karosen kirjasta johtuen Matti Salmisen elämäkertateos Pentti Haanpäästä on otsikoitu: Pentti Haanpään tarina. Karosen tasolle teos ei yllä, mutta Haanpään elämänvaiheiden selvittäjänä ja ajankohtaistajana Salmisen kirja on kiinnostavaa luettavaa.

Salminen on tarkasti selvittänyt Haanpään laajamittaisen julkaisuhistorian eri lehdissä. Hän nivoo yhteen Haanpää -tutkimusta ja tietoutta. Hän selvittää, missä nyt mennään, mitä tiedetään. Kaiken lisäksi Salminen hauskalla tavalla kertoo löydöistään ja oivalluksistaan. On kiintoisaa lukea esimerkiksi Haanpään Alli-puolisosta. Tämä lähetti miehelleen rintamalle Adolf Hitlerin Taisteluni -teoksen ja kannusti miestään tulevaan Suur-Suomeen. Avioliitosta syntyi tytär. Ristiäisiin Pentti ei mennyt, vaan lähti hankkimaan pensaa tupakansytyttimeensä. Ei Haanpää koskaan mennyt kenenkään hautajaisiinkaan. Haanpään kuoleman Salminen selvittää perusteellisesti. Kyseessähän oli hukkuminen vahvassa humalatilassa.

Salminen ei yritäkään olla kirjallisuudentutkija. Se on useimmiten lukijalle varmaankin etu. Toisinaan reipas ja kunnioitettava harrastelija-asenne johtaa vähän löysään jutusteluun kuvatessaan esimerkiksi seikkaperäisesti lähteitään ja tutkimuskokemuksiaan. Salminen kertoo olevansa kansantaloustieteilijä. Olisin suonut, että hän alan miehenä meille maallikoille esimerkiksi olisi muuntanut Haanpään kirjoituspalkkiotasoa nykyaikaan.

Salminen on ollut tekemisissä valtavan aineiston kanssa. Kirjasta kuitenkin näkyy, että lähteet eivät kuitenkaan vie, vaan Salmisen aito innostus Haanpään tuotantoon ja halu murtaa Haanpään elämään liittyviä myyttejä.

Hanakasti Salmine murskaa esimerkiksi yksinäisyys -myytin, jonka varaan Paasilinna hienon esseensä rakentaa. Ja totta, olihan Haanpää esimerkiksi sodan jälkeen jatkuvasti tekemisissä silloisen median ja julkisuuden kanssa. Hänellä oli perhe ja lähisukulaisia ympärillään. Hänellä oli Helsingissäkin ystäviä kuten Arvo Turtiainen.

Erinomainen on Salmisen oivallus siitä, että Haanpää viiden vuoden rintamamiehenä oli yksi monista hoitamattoman sotatraumojen uhreista. Tällaisiahan ihmisiä sodanjälkeinen Suomi pursui.

Salmisen kirjan ehdoton konna on kirjallisuudentutkija Eino Kauppinen, joka esimerkiksi kustantajan edustajana ja Haanpään jäämistön kaappaajana ei tehnyt oikeutta Haanpäälle. Oman oikeistolaisen ideologiansa mukaisesti hän teki vääryyttä Haanpäälle, joka oli yleisvasemmistolainen. Yrittipä Kauppinen verrata Haanpäätä Mannerheimiinkin, mikä on hävytöntä kaikkien kannalta.

Haanpään vasemmistolaisuuden lajista on kiistelty. Salminen yrittää ympätä hänestä ihmiskasvoisen sosialismin edustajaa, mitä pidän anakronismina, vaikka onkin sympaattista ottaen huomioon sen, että antistalinistinen vasemmisto on Suomessa ollut olemattoman pieni. Luonnehdinta on sikäli oikea, että mikään oikeaoppinen kommunisti Haanpää ei ollut. Siitä antaa auktorisoidun todistuksen vallankumousteoreetikko ja Terijoen hallituksen ministeri Tuure Lehén, joka ystävystyi Haanpään kanssa. Ei Haanpää hänen mielestään kommunisti ollut.

Haanpään poliittisiin näkemyksiin ottavat huolellisemmin kantaa Haanpään kirjekokoelmat toimittaneet Vesa Karonen ja Esa Viirret (Otava 2005). Haanpää avusti ja oli ideologisesti lähellä Kirjallisuuslehteä ja Erkki Valan Tulenkantajat -lehteä. Lehtien taustalla oli suomalaisia vasemmistolaisia, jotka kyllä hanakasti arvostelivat Italian ja Saksan oikeistoradikalismia ja fasismia, mutta pieniä poikkeuksia (Raoul Palmgren) lukuun ottamatta vaikenivat Stalinin terrorista. Karonen ja Viirret huomauttavat, että siten lehdet ”uhrasivat älyllisen rehellisyyden poliittiselle taktiikalle”. Haanpää kirjailijana itse asetti vapauden ja luovuuden sosialismin edelle. Se on kuitenkin muistettava.

Shakin harrastajana tartuin Salmisen Haanpää -elämäkertaan suurin odotuksin. Kyllä tuodaan esille, että shakkia ja varsinkin kirjeshakkia kirjailija pelasi. Mainitaan myös, että Piippolassa olevassa Haanpää -museossa on Haanpään käyttämiä shakkikirjoja, kirjepelejä ja palkintoja. Salminen mainitsee vähän virheellisesti, että Haanpää aloitti pelaamisen vuonna 1929. Muistiinmerkinnöissä vuosilta 1925-1938 (Otava 1975 toim. Hannu Taanila) käy ilmi, että pelaaminen alkoi jo 1928. Virhe ei ole suuren suuri, mutta olisin odottanut vähän enemmän shakista ylipäänsä.

Suomen Shakissa Haanpäätä vastaan kirjeshakkia 50-luvulla pelannut Derik Lardot on esitellyt Haanpään shakkiharrastusta tarkemmin Haanpään 100-vuotisvuonna 2005. Se lähde olisi ollut Salmisenkin käytettävissä.