Antero Jyränki:
Kansa kahtia, henki halpaa. Oikeus sisällissodan Suomessa. Arthouse
2014.
Presidentti Urho
Kekkosen suuria saavutuksia oli se, että hänen valtakaudellaan
mahdollistui sisällissotamme asiallinen tarkastelu. Vielä pitkälle
sotiemme jälkeen luimme vain voittajien, valkoisen Suomen historiaa.
Sen mukaan kelvoton aines huligaaneineen aloitti kapinan
tarkoituksenaan kumota laillinen meno ja tähän vielä käytettiin
vieraan vallan eli "punaryssien" tukea. Onneksi valkoisia
johti valkoinen kenraali Mannerheim, joka voitokkaan
talonpoikaisarmeijan avulla marssi toukokuussa 1918 Helsingin
Heikinkatua pitkin mahtavassa voitonparaatissa kapinan kukistaen.
Sen verran
saatettiin antaa periksi, että joskus tätä kapinaa kukistettaessa
käytettiin koviakin keinoja. Mutta ne keinot olivat välttämättömiä,
jotta paha aines saataisiin terveestä nuoresta valtakunnastamme
leikattua pois. Tätä mieltä olivat esimerkiksi suuret
kirjailijamme Juhani Aho, Ilmari Kianto ja Mika Waltari. Eikä
kaukana heitä ollut Joel Lehtonenkaan.
Sodan
jälkeisistä ajoista muistutettiin, että torpparit armollisesti
vapautettiin Lex Kalliolla ja kunnollisille työväenliikkeen
edustajille annettiin mahdollisuus toimia myös parlamentaarisesti
nuoressa tasavallassa.
Vahva
suojeluskuntaliike mahdollisti sen, että Suomi oli valmis kohtaamaan
Stalinin joukot -39 ja säilyttämään itsenäisyytensä. Niin kuin
de facto olikin.
Kovin paljon ei
muistettu mainita, että maahan tuli keväällä 1918 vahvasti
varustettu saksalainen armeijakunta, joka viimeisteli valkoisten
voiton. Tätä vaihetta seurannut into tehdä maastamme saksalaisen
kuningasperheen monarkia, jäi sekin helposti historian hämärään.
Niin kuin myöhemmin jätettiin mieluusti historiaan hämärään se
kausi, jolloin yhdessä Hitlerin kanssa lähdettiin hyökkäyssotaan
Neuvostoliittoa vastaan.
Kekkonen
osallistui sisällissotaan nuorena koulupoikana joutuen muun muassa
johtamaan teloitusryhmää. Tästä kokemuksesta saattoi nousta
presidentin halu katsoa muutakin kuin valkoista totuutta asiasta.
Henkilöhistorioiden kannalta on mielenkiintoista, että Antero
Jyränki työskenteli 1970-1973 tasavallan presidentin
kansliapäällikkönä.
Väinö Linna
kirjailijana astui Täällä Pohjan tähden alla -romaanillaan
oikeistolaisen historiankirjoituksen varpaille. Etevä
työläiskirjailija tiesi suomalaisten todellisuudesta riittävästi
kumotakseen aikansa hallitsevien sitkeitä myyttejä, valkoisia
valheita.
Kekkosen kauden
alkuvaiheessa syntyivät Jaakko Paavolaisen tutkimukset punaisesta ja
valkoisesta terrorista. Lopulta jo Koiviston kaudella syntyi Heikki
Ylikankaan Tie Tampereelle, joka herätti vielä suurta närää
niiden piirissä, jotka edelleenkin kieltäytyivät näkemästä
synkeän sisällissodan ytimeen. Heille vapaussota oli vapaussota,
jonka sankarimainetta ei sopinut tahrata. Esiintyi myös
kannanottoja, että Paavolainen jo sanoi kaiken eikä asiaa
kannattaisi enää pöyhiä.
Nurinoista
huolimatta vähitellen erilaista akateemista tutkimusta
sisällissodasta syntyi menneisyyden taakasta vapautuen. Antero
Jyränki kirjassaan sisällissodan oikeudenkäytöstä käy läpi
tätä tutkimusta. Oikeushistoriallisen tarkastelun kannalta Jyränki
antaa kiitosta esimerkiksi Jukka Kekkosen tutkimuksille. Aivan yhtä
hyvää arvosanaa eivät saa historioitsijat Ohto Manninen ja Marko
Tikka, joita paikoin kritisoidaan melkoisesti.
Kirjansa alussa
Jyränki kysyy, lähestytäänkö vuoden 1918 tapahtumien vaiheita
tarkasteltaessa "suurimittaisinta, ja syvintä yksilön
oikeuksien loukkausta, minkä nykyaikainen Suomen historia tuntee".
Karut luvut tuhansista summittaisista teloituksista ja terrorista
antavat myöntävän vastauksen painavaan kysymykseen.
Valtiosäännön
asiantuntijana Jyränki kertoo myös sen, kuinka sisällissodan varjo
ulottui valtiojärjestykseemme vielä 90-luvulle saakka. Vahva
presidentti haluttiin, kun eduskuntalaitos oli vaarallinen ja
aiheutti vuoden -18 kaltaisen sekaannuksen. Tarvittiin vahva
presidentti suitsimaan kansanedustuslaitostamme.
Valtaa pois
kansanedustuslaitokselta -ohjelmaa kannatti Pietarin ylimys
Mannerheim, joka ymmärsi vain toisia ylimyksiä ja hoveja. Hänen
vahvin missionsa sisällissodan aikana oli se, että Pietari tulisi
vallata keisarivallalle takaisin bolsevikeilta. Aika muutti
marsalkkaakin maailman muuttuessa. Jyränki myöntää, että vuoden
1939 Mannerheim oli toinen kuin valkokenraali 1918.
Antero Jyränki
käy läpi sisällissodan synnyn, itse tapahtumat ja seuraukset
oikeushistorialliselta kannalta. Hän vie lukijansa johdonmukaisesti
läpi tapahtumien ja niiden oikeudellisten seurausten. Lisäksi hän
kytkee asiat suurempiin poliittisiin, yhteiskunnallisiin ja
historiallisiin yhteyksiinsä. Kaiken tämän hän tekee tiedemiehen
havainnollisella tavalla. Tarpeen tullen hän avaa asioita niin, että
ne käyvät ymmärrettäviksi meille tavallisille lukijoille.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti