Videotaiteen hehku

Pauli Sivonen: Eija-Liisa Ahtila. Metsässä on lintu. SKS. Serlachius-museoiden julkaisuja 2014.

Videoteosten tulo kuvataiteisiin on nähty muun muassa Mäntän kuvataideviikoilla. Teoksia on useimmiten ollut nähtävillä kuten installaatioita ja performansseja.

Eija-Liisa Ahtila on jo vuosia ollut suuri suomalainen nimi tällä alueella. Ahtilasta ja hänen tuotannostaan kertovassa Pauli Sivosen kirjoittaman kirjan takakannessa sanotaan Ahtilan olevan kansainvälisesti tunnetuin ja menestynein suomalainen taiteilija. Uskokoon ken tahtoo, mutta ilman muuta kirja Ahtilasta on paikallaan. Ja mainiosti sen kirjoittajaksi sopii Serlachius-museoiden tarmokas ellei peräti stahanovilaisella työkyvyllä varustettu johtaja Sivonen.

Aikanaan videokamera sinänsä merkitsi sitä, että vanhat unelmat helposta jokamiehen filminteosta kävivät todeksi. Kummeleita ja muita itetaiteen yrityksiä maa on tulvillaan.

Ahtilan kaltaisen tekijän kyseessä ollen ollaan aika lailla toisella alueella. Ahtila on ennen kaikkea tullut tunnetuksi kookkaista, teknisesti monikanavaisesti toteutetuista töistään. Muistan itse, kun ensi kerran koin suuret videotaulut. Jo pelkkä koko teki vaikutuksen. Vaikutelma nuhjuisesta ja usein melko mitäänsanomattomasta videoteoksesta jäi taka-alalle.

Näitä Ahtilan töitä on ollut nähtävillä suurissa taidemuseoissa ja -gallerioissa. Kirjassa on kattava teosluettelo.

Suuret monikanavaisesti toteutetut teokset vaativat katsojalta aktiivista mukanoloa. Katsoja on teoksen sisällä tavallaan toisin kuin esimerkiksi elokuvassa. Sivonen käyttää tästä hienoa termiä immersio. Lisäksi videotöissä voidaan käyttää simulointia eli todellisuuden jäljentämistä. Myös telemaattinen läsnäolo on mahdollista. Se on Sivosen mukaan teknisesti välittyvää ”etäläsnäoloa”.

Kaiken lisäksi videotyöt voivat olla ”liikkuvan kuvan kubismia”, kuten Sivonen Timo Valjakkaa siteeraten muistuttaa.

Mitään helppoja nakkeja videotyöt eivät katsojalle ole. Katsojalta vaaditaan paljon, Joskus voi olla kyse myös jopa tuurista, mitä onnistuu näkemään, jos yleisöä on runsaasti.

Sivonen käy kirjassaan läpi joitakin Ahtilan merkittävimpiä töitä. Sen hän tekee huolellisesti ”lukien” teoksia ja välittäen niistä kaiken mahdollisen ja mahdottoman. Jossakin vaiheessa lukijamme toteaakin oivaltavasti, että teoksen sanallistaminen vie kauemmin kuin teoksen esittäminen.

Olen äskettäin lukenut Vladimir Nabokovin perusteoksen Kalvas hehku. Tuon mestariromaanin idea on pitkän runoelman tulkinta. Tulkitsija on jokseenkin koko lailla kohteeseensa ja sen tekijään omituisesti uppoutunut ja suhteellisuudentajunsa menettänyt kirjallisuudentutkija. Syntyy taidepuhetta, jossa ei juuri ole päätä eikä häntää, mutta vihjaavia yksityiskohtia sitäkin enemmän. Joku voisi sitä hyväntahtoisesti kutsua taidepuheeksi. Taidepuheella tahtoo olla kaikissa tapauksissa yksi ja sama ongelma: taideteoksen kuvaus, tulkinta ja arvottaminen ovat aika lailla subjektiivisia asioita.

Nämä taidepuheen ongelmat Sivonen elegantisti kiertää välttelemällä omia tulkintojaan tai arvotuksiaan. Tyylikkäästi hän valitsee teemaksi luonnon ja eläinten merkitykset Ahtilan töissä.

Historian tutkijana Sivonen kirjoittaa varsin kurinalaisesti. Enimmäkseen se on varmaankin teoksen käytölle eduksi. Sivonen mainitsee useassakin kohtaa, että Ahtilan teokset ovat ”mietittyjä”. Hän kertoo niiden olevan myös vakavia.

Ahtila kuvaa eräässä videossa mieleltään järkkyneitä ihmisiä. Sivonen ei halua esittää mitään psykiatrisia tulkintoja asiasta vedoten siihen, ettei ole alan asiantuntija. Mielestäni tulkinta olisi kuitenkin yhtä perusteltu kuin taiteilijan esitys – eihän hänkään ole sen lajin asiantuntija. Sopisihan paikkaan vaikkapa kulttuuriantropologinen tulkinta, johon Sivosella on koulutustakin.

Olisiko hieman vapaampi, esseistinen linja lukijalle ollut palkitsevampi? Kaikki kohdat, joissa tiukka linja muuttuu henkilökohtaisemmaksi tulkinnaksi ovat kirjan kiintoisimpia.

Ahtilan työryhmän Sivoselle lähettämä joulukortti vaakasuorasta olevasta kuusesta on hauska yksityiskohta. Melkeinpä tyrmistyttävä on yllätys tuoda koirat elämän suurten teemojen (kuolema, seksuaalisuus, identiteetti) rinnalle - varmaan koiraihmiset asian ymmärtävät, minä en. Erityisen oivaltava on kirjan lopun paljastus, jossa käy ilmi kirjan tekijän intohimoinen suhde luontoon, eläimiin ja metsästykseen.

(Julkaistu KMV:n puheenvuorona 23.2.2015)