Heikki
Ylikangas: Mitä historia on ja millaista sen tutkiminen.235 s. Art
House 2015.
Heikki Ylikangas
on tunnetuimpia historioitsijoitamme. Hän on julkaissut monta
historiantutkimuksen perusteosta, joista tunnetuin lienee Tie
Tampereelle -tutkimus. Siinä Ylinkangas kertoo vahvoihin lähteisiin
nojaten, kuinka kauhistuttava ja armoton sisällissotamme oli, kun
sitä tarkasteltiin tavallisen ihmisen korkeudelta jättäen
viralliset aikalaistodistajat omaan arvoonsa vaalitut myytit
unohtaen.
Tie Tampereelle
-tutkimus vakiinnutti neutraalin sisällissota -termin yleiseen
kielenkäyttöön. Miksei Suomen 1918 tapahtumia voisi kutsua sillä
nimellä, kun vastaavia muuallakin, vaikkapa Espanjassa ja
Yhdysvalloissa kutsutaan sisällissodiksi?
Ylikankaan
palkitun, kiistellyn ja luetun tutkimuksen myötä alettiin
vähitellen oivaltaa, että vuoden 1918 tapahtumissa suomalainen
surmasi suomalaisia ja vain häviävän vähän venäläisiä.
Vapaussodassa ei omia surmata.
Sinänsä on
tietenkin turhaa tapella yhdestä termistä ja jumittaa keskustelu.
Pääasiahan on se, että kirjoitetaan historiankirjoitusta, joka on
mahdollisimman pätevää, ehyttä ja totuudenmukaista. Yleviin
päämääriin ei tie kuitenkaan ole helppo. Ylikankaan mukaan
historiankirjoituksessa lopullista totuutta ei saavuteta, välttämättä
sitä ei edes lähestytä. Puheet historiankirjoituksesta tieteenä
saa hänet hymähtelemään. Tutkijan tulee kuitenkin lähteä siitä,
että totuuksia on kuitenkin vain yksi. Käyttämällä oikeita
avainlähteitä ja niitä tulkitsemalla historioitsija voi tuota
totuutta yrittää lähestyä.
Tie Tampereelle
herätti kipakkaa keskustelua. Arvovaltaisetkin tahot hyökkäsivät
rajusti Ylikankaan tulkintaa vastaan. Ylikankaan kotimaakunta
Etelä-Pohjanmaa kunnostautui tutkijan mustaajana kepulaisine
lehtineen vapaussotamyytin kantajana. Tämä otti nähtävästi ja
ymmärrettävästi tulisieluisen pohjalaistutkijan sielussa koville.
Ylikangas
kirjassaan Mitä on historia ja millaista on sen tutkiminen
kertoo saaneensa historiantulkinnoistaan kommunistin ja jopa
taistolaisen leiman. Pohjanmaalla sanottuna nuo leimat ovat erityisen
loukkaavia, vaikka ne saavat Ylikankaan myös ironisesti kertomaan
kehityksestään marxismin tiellä. Ironia siksi, että mikään
marxilainenhan suurin surminkaan Ylikangas ei ole, kuten ei käsillä
olevan kirjan mukaan juuri kukaan suomalainen historioitsija.
Loukatuksi tuleminen taitaa olla pätevän ja eettisen
historioitsijan toimenkuvaan kuuluva väistämätön seuraus.
Suorapuheinen ja
-selkäinen professori ei ole vuosien mittaan tyytynyt alistuneena
leimatun kohtaloonsa, vaan on puolustautunut pohjalaisella tyylillä
tuottaen yhä laajemmalti tulkintoja entistä aremmista asioista.
Huipennuksena tästä ovat talvisodan ja jatkosodan tulkinnat.
Ylikangas on
tarttunut viestiin, jonka Saksa väitti Suomeen talvisodan viimeisinä
päivinä: suostukaa neuvostoliittolaisten koviin rauhanehtoihin,
saatte korkojen kera menetykset takaisin, kun Saksa hyökkää
Neuvostoliittoon. Ylikankaan mukaan Saksa pelkäsi Suomen ottavan
vastaan Ranskan ja Englannin tarjoaman avun.
Tämä
Ylikankaan tulkinta särähtää niissä kansallisissa
sankaritarinoissa, joita aikalaistodistajat Mannerheim, Ryti ja
Tanner asioista ovat kertoneet. Niissä Suomi jätettiin yksin, ja
ainakin viimeistään Ruotsi ja Norja olisivat avun torpanneet oman
rauhansa vuoksi.
Eipä ole ihme,
että Ylikangas huomauttaa historiankirjoituksen meillä nojanneen
aikalaispäättäjien suojavalliin. On tarkasti luotettu päättäjiin,
jotka ovat todistaneet tekonsa parhaiksi mahdollisiksi heti
tapahtuneen jälkeen. Tämä kaikki on tehty valtiovallan
suojeluksessa; Suomessa tutkimuksella on ollut vahva sidos valtioon.
Jatkosota sai
virallisena tulkintana taakakseen ajopuun. Sitä hämmästeli ja
yritti torjua esimerkiksi juuri edesmennyt skottihistorioitsija
Anthony Upton jo 60-luvulla saaden vahvaa kansallista torjuntaa
osakseen (muun muassa Paavo Haavikon komeissa runoissa). Vasta Mauno
Jokipii upotti lopullisesti ajopuun 80-luvun lopussa suomalaisin
voimin.
Selvä esimerkki
virallisen linjan vastavoimasta on Väinö Linna, joka yksin
kirjailijana asettui valkoisen Suomen kansallista historiantulkintaa
vastaan. Valkoisen Suomen todistelu sisällissodan kulusta ja sen
seurauksista osoittautui yksipuoliseksi vasta kun myös punaisten
lähteet otettiin rinnalle mukaan. Tähän oltiin valmiita Jaakko
Paavolaisen tulkintojen tullessa julki, kun häly Linnan romaanista
Täällä pohjantähden alla oli jo vähän laantunut..
Polemiikkia
kaihtamaton Ylikangas arvostelee tämän hetken suomalaista
historiankirjoitusta siitä, että se kaihtaa arkoja aiheita. Syyn
hän löytää laajoista poliittista ja geopliittisista kuvioista.
Suomessa on haluttu luoda 90-luvulta alkaen kuvaa, jossa maa nojaa
"uskottavaan puolustukseen". Tälle halutaa löytää
historiasta, erityisesti jatkosodasta ajatusta tukevia tarinoita.
Puna-armejan eteneminen "torjuntavoittojen kesänä"
keskimäärin peninkulma päivässä kohti Viipuria sen
luovuttamiseen saakka on eräs näistä tarinoista, joka ei kovin
uskottavalta voittotarinalta tunnu. Toinen epäilyttävä
sankaritarina on se, että Neuvostoliitto kyllä kykeni lyömään
Saksan miljoona-armejat, mutta ei 150 000 suomalaista puolustajaa
Karjalan kannaksella. Tällaisessa ilmapiirissä tutkijat ovat
paineistetussa tilassa arkoja rikkomaan kansallista idealismia oman
puolustuksen uskottavuudesta.
Mitä
historia on ja millaista on sen tutkiminen selvittää
Ylikankaan tutkimuksia ja niiden saamaa vastaanottoa. Samalla
kirjassa välitetään tietoa tiedepolitiikasta, politiikasta ja
niiden taustoista. Ylikangas pohdiskelee melko vapaalla kädellä
muun muassa anonyymin nettikirjoittelun vihapuhetta. Ilmeisesti hän
on asian kanssa joutunut tekemisiin henkilökohtaisesti.
Tällainen vapaa pohdinta on kyllä ihan virkistävää luettavaa.
Historianharrastajalle kirja on aarreaitta. Tosin Ylikangas panee
paikalleen amatöörihistorioitsijat, jotka vailla
historiantutkimuksen koulutusta ovat lähteittensä vietävissä
uskotelleen löytäneensä merkittäviäkin totuuksia.
Suurella tyydytyksellä huomasin amatöörinä kirjassa yhden
pikkuvirheen: Aarne Saarinen mainitaan SKDL:n puheenjohtajana. Sitä
hän ei ollut, mutta SKP:n puheenjohtajana kylläkin hän oli SKDL:n
varapuheenjohtaja.
Menee tosi viisaskin näköjään vipuun. Virheellä ei toki ole
merkitystä historian suurissa linjoissa, joita Ylikangas valaisee
hienosti, uskottavasti ja totuutta nöyrästi, pohjalaisuudestaan
huolimatta, etsien.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti