Suomalaisen vasemmiston uljas 60-luku ja sen jähmettävä käänne

Anton Monti/Pontus Purokuru: 1968 Vallankumouksen vuosi

Tuliko 60-luvun radikalismi idästä? No ei tullut. Pääosin vallankumoukselliset vaikutteet tulivat lännestä, kuten Sadankomitea ja populaarimusiikki. 

Oliko neuvostokommunismi 60-luvun nuorison suosiossa? No, ei ollut. Helsingissä oli valtavaa mellakointia kommunistien nuorisofestivaalia vastaan 1962. Muun muassa tapahtumaa vastustanut Arvo Salo Harri Holkerin avustamana yritti salakuunnella festivaalin johtoa huonolla tuloksella. 

Oliko Mauno Koivisto radikaaleja vastaan? Koivisto tunsi radikaaleja ajatuksia ja ymmärsi niitä hyvin pitkälle. Liisa Liimatainen sai myöhemmin Paavo Lipposelta Suomen maineen pelastajan roolin, kun Liimatainen punalippu tanassa marssi mielenosoituksen kärjessä kohti Neuvostoliiton suurlähetystöä elokuussa 1968 Prahan tragedian vuoksi. Pääministeri Koivisto ja hänen avustajansa Lipponen puolittain ihaillen seurasivat sitä valtioneuvoston linnan ikkunasta. Kadun toista puolta marssi omine kyltteineen 20-vuotias keravalainen opiskelija Jaakko Laakso ikiomalla tunnuksella: "Sosialismi kyllä - revisionismi ei!" Oulun revisionistipiireissä olen kyllä kuullut 70-luvulla tarinan, jonka mukaan Laakso olisi ollut kivittämässä Neuvostoliiton lähetystöä. Luultavasti tarinassa ei ole perää. Laaksosta haluttiin hänen omin asein tehdä "neuvostovastainen", pahin mahdollinen syyte 70-luvun riennoissa.

Tshekkoslovakian miehityksen tuomitsivat näkyvästi ja jyrkästi SKP ja SKDL. Kommunistisen puolueen poliittisen toimikunnan kokouksessa äänestettiin äänin 10-2 miehityksen tuominneen julkilausuman eli demokratian puolesta. Miehityksen puolesta äänestivät Taisto Sinisalo ja Markus Kainulainen. Näistä lähtökohdista alkoi kommunistisen puolueen repeäminen revisionisteihin ja taistolaisiin.

Anton Monti ja Pontus Purokuru käyvät läpi 60-luvun radikaalin vasemmiston synnyn Suomessa mainiossa kirjassaan. Teos perustuu haastatteluihin ja muuhun dokumentoituun aineistoon. Osansa saavat taistolaiset, maolaiset, trotskilaiset, anarkistit. Lähteinä ovat esimerkiksi Liisa Liimatainen, Erkki Tuomioja, Jotaarkka Pennanen ja Kalevi Suomela. Oivaltavasti tekijät nostavat esiin nuorena kuolleen Antti Kuusen vasemmistolaisena merkittävänä ideologina. Hänestä eikä kenestäkään muusta kuitenkaan tullut merkittävää johtohahmoa uusvasemmiston pyrkimyksille. Esille astuivat Laakson kaltaiset jähmeään neuvostokommunismiin lujasti uskovat änkyrät 70-luvulle tultaessa.

Monti ja Purokuru hahmottavat 60-luvun vasemmiston puhuttelevasti ja analysoiden. Olisiko heistä kirjoittamaan taistolaisten historiaa, jota kovasti kaivattaisiin? 1968 Vallankumouksen vuosi -kirja osoittaa ainakin, että puheet taistolaisuuden jähmettävästä roolista eivät ole vain meidän revisionistien levittämää ilkeää puhetta. Taistolaisuus kun monen siihen ryhtyneen aikalaismuistelijan mieleen on jäänyt romanttisena ideologisena seikkailuna.