Pikkukaupungeissa pitää myös olla kulttuuria

Alla oleva kirjoitus on julkaistu pienin muutoksin otsikolla Lisää kulttuuria Mänttään Näkökulma -sivun Puheenaiheena 21.8.2012 Aamulehdessä.

Se oli poleeminen osa esityksestäni, joka minulla oli ilo pitää Mäntän klubilla 15.8.Keski-Suomen kulttuurirahaston hoitokunnalle. Esitykseni alussa kuvailin Mäntän taidekaupungin syntyä. Lopuksi käsittelin tulevaisuuden näkymiä ja Suuret kulttuurilinjat -työryhmän työskentelyä.

-------

Pikkukaupungeissa pitää myös olla kulttuuria

Pienessä kotikaupungissani Mänttä-Vilppulassa on monia kansallisesti, ja jopa kansainvälisesti merkittäviä kulttuuritoimijoita. Kaikkein suurin toimija on Serlachiuksen taidesäätiö. Varsin merkittävien kulttuuri-investointiensa lisäksi se käyttää rahaa kulttuurin edistämiseen moninkertaisesti vuosittain kaupunkiin verrattuna. Myös Kauko Sorjosen säätiö satsaa tuntuvasti kulttuuriin. Lisäksi yhdistystoiminnalla vedetään kahta valtakunnallisesti merkittävää festivaalia: Mäntän kuvataideviikot ja Mäntän Musiikkijuhlat. Kumpikin saa tuntuvaa tukea opetusministeriöltä. Kummankin brändi on tunnettu ja arvostettu.

Kaupungin kulttuuritoimen osalta kylmäävä tosiasia kuitenkin on, että Mänttä-Vilppulan kaupunki sijoittuu jatkuvasti hännille, kun tehdään vertailuja maakunnallisesti tai valtakunnallisesti siitä, kuinka paljon rahaa asukasta kaupunki käyttää kulttuuriin. Tässä tilastoinnissa on aina ollut monia vaikeuksia, mutta tosiasia on, että esimerkiksi Tampereella ja Jyväskylässä asukasta kohden käytetään moninkertaisesti rahaa verrattuna vaikkapa pikkupaikkakunta Mänttä-Vilppulaan.

Kaikissa kulttuuritilastoissa näkyvä vaje selitetään näppärästi siten, että suurten kaupunkien pitää satsata isoihin ja kalliisiin laitoksiin, kuten teattereihin, orkestereihin ja museoihin. Eihän niitä pienillä paikkakunnilla ole eikä tarvita. Eikä siis rahaakaan kuin suuremmissa kunnissa. Tämä väite tulee kuin pyssyn suusta jokaiselta taskulaskimen kokoiselta raimosailakselta.

Mielestäni vastaus on pinnallinen, asiantuntematon ja vahingollinen meille pikkukaupunkilaisille. Emmekö me tarvitse kulttuuripalveluja ihan yhtä paljon kuin suurten kaupunkien asukkaat? Eikö meidänkin pidä satsata teatteriin tai musiikkiin asukasta, ihmistä varten ihan yhtä paljon, vaikka emme olisi rakentamassa oopperataloa tai ylläpitämässä suurta laitosteatteria tai orkesteria.

Kulttuuritilastoja lukiessa jokainen paikallinen valistunut ihminen Mänttä-Vilppulassa punastelee - eritoten kaiken nähnyt parkkiintunut kulttuurijohtaja. Punastelua lievittää se, että nimimerkkikirjoittelija paikallisessa lehdessä kalpenee. Eihän kirjoittelijan populistiselle ajatukselle löydy niitä tuttuja perusteita, että kulttuuriin tärvätään veronmaksajien rahaa.

Muistamme 90-luvun lamavuosien retoriikan, jolloin kunnilta vietiin mahdollisuudet kehittää kulttuurielämäänsä. Silloin poistettiin rönsyt, ja löysät otettiin pois. Tällaiseksi rönsyksi ja löysäksi hylkytavaraksi kulttuuri tietenkin kelpasi mitä parhaiten, ja leikkuri tuntui erityisesti pikkukunnissa.

Hyvää tarkoittava 80-luvun kulttuuritoimintalaki vesittyi lamaan. Osasyynsä oli siinä, että lakia toteutettiin karkean puoluepoliittisesti asiantuntemuksen kustannuksella. Kulttuuritoimijoiden pätevyyksiä jakoivat puolueopistot, ja jopa yliopistojen antama pätevyys oli jäädä tyystin pois.

Tilanne näkyy siinä, että kulttuurin sisällön asiantuntemus on edelleen aliarvostettu kunnallisessa päätöksenteossa. Kulttuurin sisällön asiantuntemusta kuitenkin tarvittaisiin, sillä kulttuuriin sijoitettu euro ei tuotakaan sitä laadullista tulosta, jota on lähdetty hakemaan, jos värkeissä ei ole varaa sisällön arviointiin.

Mäntän kuvataideviikot perustettiin laman kynnyksellä 1992. Tavoitteena oli tehdä yhdessä kaupungin 100 000 markan taidepalkinnon kanssa Mäntästä maan johtava kuvataidekaupunki kymmenessä vuodessa. Hankkeelle naurajia riitti, mutta Mäntän kunnalliset päättäjät melkein poikkeuksetta seisoivat kunnianhimoisen hankkeen tukijoina kaikesta yleisönosastojen helposta populismista huolimatta.

Suurnäyttely syntyi ja jo 2000 -luvulle tultaessa Mäntän maine kuvataidekaupunkina oli vakiintunut. Serlachius -museo teki vuonna 2003 absoluuttisesti maan suurimman kulttuuri-investoinnin avatessaan Gustaf-museonsa.

Vuonna 2006 Mänttä haki Euroopan kulttuuripääkaupungiksi 2011. Kyllä taas nauruakin piisasi, mutta yhtä hyvin tukea ja ymmärrystä. Ja lopulta Mänttä hävisi vain kengän verran Turulle.

Tappiosta ei lannistuttu. Taimia on nousemassa, ja kun vuosi 2014 tulee Gösta -museon uudisrakennuksen myötä, saatamme kokea ihmeitä. Olemme monta kertaa osoittaneet, että kulttuuriunelmamme käyvät ainakin osaksi toteen. Jos kaupunkini satsaisi asukasta kohden kulttuuriin yhtä paljon asukasta kohden kuin Jyväskylässä ja Tampereella tehdään, nämä unelmat toteutuisivat uskomattoman täydellisesti ja nopeammin kuin arvaisimmekaan.