Thomas Mann kirjoitti Lyypekin 1800-luvun kauppiasporvaristoa kuvaavaa Buddenbrookit -romaanin varsin nuorena, vähän päälle kaksikymppisenä. Vaikea kuvitella, miten niin nuori kirjailija on osannut eläytyä monen ihmisen elämään usean sukupolven vaiheita seuraten. Miten kaksikymppisen elämänkokemuksella on mahdollista tehdä laaja sukuromaani?
Romaania kirjoittaessaan ajan aatteellinen henki suosi naturalismia ja sosiaalidarwinismia. Termi degeneraatio, rappio oli päivän muotisana. Siitä myös nuori Mann halusi ilmeisesti ammentaa, koska rappio on kirjan kokoava teema. Vähän ympätyltä teema tuntuu, sillä kaiken degeneraation rinnalla, ja monesti myös yli, kulkee kirjailijan viehtymys aikakausiin, sukuihin ja perheisiin, yksilöihin ja ryhmiin. Kirjailijan tarjoamassa rappiossaankin ihmiset ovat rakastettavia, heille on helppo antaa anteeksi. Sitä vain ihminen vain joutuu mitä merkillisimpiin tilanteisiin, joita perhe, työ, yhteiskuntaluokka ja sosiaalinen asema tuovat tullessaan. Eikä Mann vähäisessäkään määrin jätä huomiolle seksiä, vallanhimoa tai ryhmä- ja perhedynamiikan kaikkia tuotoksia, vaikka varsinkin seksin osalta kuvaus on peittelevää ja viitteellistä, kuten ajan häveliääseen tapakulttuuriin väistämättä kuului.
Usein Mannin tekstistä kuin vahingossa purskahtaa esiin ankaraa kritiikkiä sovinnaista ajattelua, uskontoa ja staattista maailmankuvaa kohtaan. Porvarillinen kauppiasluokka ei voinut jäädä staattisen maailmankuvan vangiksi, vaan sen tuli ainakin yrittää ylittää jämähtäminen ja pysähtyminen paikalleen. Itse asiassa Mann kuvaakin rappion syynä juuri tämän pysähtyneisyyden. Buddenbrookien perheen tilalle nousee äkkiä muita porvareita yhden yrittäjäsuvun sammuessa.
Lukijan eteen tarjotaan vääjäämättömänä karuna totuutena, että suurimpia rappion merkkejä ovat avioero, lapsettomuus, huikenteleva elämä, taideharrastukset ja fyysinen heikkous. Kivun sietämisen heikkous on myös rappion merkki. Mann kuvaa tätä apunaan silloisessa hammaslääkärissä koetut kauhut, joita nuori taiteista kiinnostunut Hanno -nuorukainen joutuu kokemaan. Brecht (!) -niminen hammaslääkäri kuin huipuksi aiheuttaa viimeisen toimintaan pystyvän suvun merkkijäsenen Thomas Buddenbrookin kuoleman liian krouveilla hoidoillaan. Noita kuvauksia lukiessaan ei voi kuin nostaa lippalakkia nykyiselle hammaslääketieteelle ja yleensä kipua helpottavalle lääketieteelle.
Romaanin loppuun sijoittuva tarkka silloiseen lääketieteelliseen tietoon perustuva kuvaus lavantaudin tuskallisista vaiheista on kuin lääkäri Thomas Mannin viimeinen kädenpuristus sammuvalle suvulle. Tarjotusta kourasta voi kuitenkin aistia auktoriteettien uhmaa, henkisten arvojen kunnioittamista ja yhteiskunnallishistoriallisen dynamiikan syvää ymmärrystä.
Romaanin lopusta löytyy myös preussilaisen poikakoulun kuvaus herkkäsieluisen Hannon kokemana. Kun ajattelen omia kokemuksiani suomalaisessa koulussa 60-luvun Suomessa, ne ovat aivan vastaavia. Mieleen palautuu monia unohtuneita , joskus edelleen ahdistavilta tuntuvia yksityiskohtia koululuokan toilailuista, opettajien autoritaarisuudesta ja koulukiusaamisesta. Toivottavasti pedagogia on edennyt yhtä voimallisesti kuin hammaslääketiede, mistä on oireita olemassa, kun nykykoulua ajatellaan.
Buddenbrookit osui luettavakseni tänä kesänä. Osaltaan tilanne johtui siitä, että romaanista tuli uusi erinomaiselta vaikuttava suomennos parisen vuotta sitten. Olen ollut lumoutunut Mannin Taikavuoresta (1924) ja lukenut sen useasti, ja lumous on yhä vain säilynyt. Mann saa tässä kuulussa romaanissa, jonka pohjalta hänelle myönnettiin heti miten kirjallisuuden Nobel, ajan, paikan, aatteet, intohimot ja ennen kaikkea ihmiset elämään ja hengittämään niin, että on helppo tempautua mukaan sen viettelevään maailmaan. Taikavuori on kuin ikuisen kesäloman kuvaus, irtoaminen jonnekin ylös vuorille. Täysihoito on taattu, ja seura on henkevää, joskin yllätyksellistä. Ja synkeän väistämättömänä vastavoimana on keuhkotaudin tappavuus ja kohta syttyvä kaiken inhimillisen maahan lyövä ensimmäinen maailmansota. Taikavuori on kuin kuuma kesäinen lomapäivä, johon osuus raju ukkonen ja tietoisuus elämän päättymisestä.
Buddenbrookit on sovinnainen mutta asiantuntemuksella opastettu matka nousevan porvariston arkeen, juhlaan ja mielenkiintoisten ihmisten sielunmaisemiin. Matkaoppaana hääräävä Thomas Mann näyttää, kuinka raha, omaisuus ja ulkokohtaisuus niin pukeutumisessa kuin käytöksessä ovat porvariston elämän ydin. Kaikki mitataan esineellistäen niin avioliitossa kuin kuolemassa. Buudenbrookeissa käydään seikkaperäisesti läpi niin myötäjäiset kuin jäämistöt. Ja kaikessa tässä on eleganssia, jota vain vahvistavat elämän moninaiset säröt.
Vai liioittelenko rahan osuutta porvariston elämässä? Onko oppaan, Thomas Mannin tarkoitus kuitenkin kertoa, että hän osoittaa vain ulkokuorta. Jokaisella on mahdollisuus kurkistaa myös pinnan alle ja miettiä, liikkuuko siellä sittenkin jotain. Thomas Mannin mielestä siellä liikkui, vaikka se ei aina ollut kovin kaunista katseltavaa niin kuin ei ollut viime vuosisadan eurooppalainen historiakaan. Nuori kirjailija oli kaukokatseisempi kuin ehkä itsekään arvasi.
-----------------------------------------------
Thomas Mann: Buddenbrookit. Erään suvun rappio. Suomentanut Ilona Nykyri. WSOY 2010.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti