Katselin – ja ennen kaikkea kuuntelin – televisiosta tulleen Frank Sinatra -ohjelman, jossa laulaja esitti parhaita laulujaan. Taisin olla 17 vuotta, kun telkkarissa ensi kerran sain seurata laulajaa. Elettiin vauhdikasta 60-lukua. Beatlesien ja Elviksen tuotanto jylläsi. Nuorisomusiikki löi itseään läpi. Frankie-boy ei oikein sopinut tähän kuvaan, vaan tuntui vähän ajastaan jääneeltä silloin, vaikka tekikin yhä tarttuvia hittejä, kuten Strangers in the nightin. Olihan äijä yhtä vanha kuin kirkkomusiikkia harrastanut isäni - ja tanssilavoja silloin nöyryyttävästi sairaana koluamaan joutunut Olavi Virta.
Sinatran hittejä oli tuolloin myös When I was seventeen. Näin siitä 60-luvulla pilaversion, jossa ikääntynyt laulaja käy läpi jokaista vuottaan, eikä laulu ota loppuakseen. Ikääntyneenä tietysti mietin nyt, mitäs naurettavaa siinä on, mutta silloin vitsi meni perille.
Tänä vuonna kuultuna When I was seventeen kuulosti vähän toisenlaiselta kuin kohta puoli vuosisataa sitten. Ja vaikka en kolmivitosena omistanut limousinea, ei ollut vielä edes takavetoista Skodaa, puhumattakaan laulun sanojen lukuisista rikkaista kaunottarista, laulu upposi nyt 2013 hienostuneella nostalgiallaan.
Olin kuuntelemassa 1981 Ray Charlesia Kulttuuritalolla. Mukana ollut musiikintuntija huomautti konsertissa, että merkillistä kyllä, Charles laulaa lähes Sinatran tavoin jopa ääneltään häntä muistuttaen.
Aivan totta. Tämän todisti joskus 80-luvulla myöhemmin hankkimani Charlesin LP True to life, jossa varsinkin balladit on selvästi tehty Sinatran tyyliin.
Ei ole mikään ihme, että universumin paras laulaja imitoi Sinatraa. Niin tekivät monet muutkin. Niin tehdään myös tulevaisuudessa. Sinatran tapa ilmaista teksti ja siihen liittyvä tunne yhdistyneenä täydelliseen musiikilliseen hallintaan on jotain täysin uniikkia. Sinatralla oli takanaan kymmenien tuhansien tuntien harjaannus. Sovitukset ovat hienostuneita ja suurella ammattitaidolla tehtyjä. Joskus tosin kutsuin niitä imeliksi. Vaan en enää.
Kun kuuntelee esimerkiksi kotimaisia rocklaulajia, heillä saattaa osa peruselementeistä olla ihan ok. Voi olla, että vaikkapa laulaja osaa joten kuten ilmaista tekstiä, joka on usein kohtalaisen hyvää, ja sovitus on laatuunkäypää, mutta laulajan tulkintakyky on kapea ja – mikä pahinta - perusmusikaalisuus puuttuu. Tunneilmaisukin on usein yksitasoista ja yllätyksetöntä. Sahataan vaan samaa puberteettiangstia edestakaisin. No, sanotaanhan kyllä, että Saarikoskikin juuttui puberteettiin eikä halunnutkaan siitä kehittyä.
Tyylihän se taitamaton minimalismikin on. Sitä on rockissa punkiksi kutsuttu, mutta ei se enimmäkseen ole tämän sedän mieleen. Tiedän toisin ajattelevien määrän olevan leegio Haanpäätä mukaillen.
Ehkä kyseessä on sukupolvien välinen pakollinen ero. Diskoissa nuorena miehenä joskus käyneenä tiedän, että kaikkein typerin musiikki, jytä silloiselta ääliönimeltään, kolahti viinihöyryiseen päähän parhaiten siinä ympäristössä. Nuorison kasvamiseen taitaa kuulua myös ajoittainen henkinen taantuminen.
Sosiologisesti tarkasteltuna ei voi sivuuttaa yleisöä, jolle Sinatra pääasiassa esiintyi. Se oli varakasta amerikkalaista ikääntyvää keski- ja yläluokkaa. Luulenpa, että tämä asettaa yhä esteitä joillekin hyväksyä Frank Sinatra suurena taiteilijana.
Sosiologinen taiteen tarkastelu on aina paikallaan, mutta sen vulgaari soveltaminen syvällisempiin johtopäätöksiin vie harhaan. Poliittiset nuorisojärjestöt halusivat yksimielisesti estää Sex Pistolsien tulon Suomeen 70-luvulla (se sai minutkin hetkeksi bändin ystäväksi). Patterilla käyvät neuvostojohtajat tuomitsivat Donna Summerin nuorison turmelijana. Moni runttasi afroamerikkalaisen musiikin suurin piirtein sillä perusteella, että kyseessä on amerikkalaisen imperialismin tuote, ylikansallinen massaviihde.
On tarpeellista ja kannatettavaa nähdä ja kuulla dollarisävytteisen tuotantokoneiston läpi kantautuva ääni. Frank Sinatran ylikansallinen ääni, The voice, on timanttia.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti