Mäntän kuvataideviikot 20 vuotta - omistuskirjoitukseni

Kuvataideviikot nosti mänttäläiset kuvataideyleisön eliittiin

(Kirjoitus julkaistu 1/2 lehdessä kesäkuussa 2013)

Mäntän kuvataideviikkojen tarinan voi aloittaa patruuna G.A. Serlachiuksen kieroutuneesta halusta tarjota tavallisille pulliaisille korkeatasoisinta saatavilla olevaa taidetta Mäntän tehdasyhdyskunnan syntyvaiheissa. Etelän sääty-yhteiskunnan silmäätekevät nauroivat tälle muutenkin eriskummallisen metsäpatruunan oikulle, kuten historioitsija Teemu Keskisarja kertoo G. A. Serlachiuksen elämäkerrassaan.

Tämä kiehtovan kummallinen tarina on jatkunut Serlachius-suvun roolissa kansallisen kuvataiteemme mesenaattina, säätiön taidemuseossa ja tämän vuosisadan museohankkeessa. Joenniemessä parhaillaan näkyvillä olevat rakennusnosturit kertovat taidemuseon suuresta laajennushankkeesta.

Kuvataideviikkojen tarinalla on monia muita alkuja. Tarinoita on myös paljon. Niitä on keksitty saunassa, automatkoilla, kokouksissa, Turussa ja toreilla. Monet tarinat elävät omaa irrallista elämäänsä, kuten hyvät tarinat ja hyvä taide aina. Kukoistakoon tällainen perinne kaikkien kertojiensa onneksi ja hyvinvoinniksi! Täyttykööt tämän lehden sivut vastaisuudessakin näistä hersyvistä jutuista!

Itsekin olen tähän tarinointiin osallistunut. Sitä vähänkin kriittisesti ajatellessani en voi kuin onnitella itseäni, etten koskaan ryhtynyt historiankirjoittajaksi ohimenneestä haaveestani huolimatta. Totuuden etsiminen pelkästään Mäntän kuvataideviikkojen historiasta on epäinhimillisen vaativa tehtävä. Edessä on äkkiä haarautuvien polkujen puutarha, josta voi löytää itsensä mitä merkillisimmistä paikoista.

Kuvataideviikkojen tarinaan itse pääsin mukaan muuttaessani paikkakunnalle 1989. Aloitin kaupungin ensimmäisenä kulttuurisihteerinä kesällä 1989. Pesti ei kestänyt kuin seuraavaan kevääseen, kun sain siirron Mäntän työväenopiston rehtoriksi. Siihen tosin on kuulunut myös kulttuuritoimen johtaminen. Minulla on ollut kunnia olla erinomaisella kaupungin kulttuurielämän seurantapaikalla.

Voin vakuuttaa, että Kuvataideviikkojen kirjallisesta jäämistöstä ei ainakaan löydä kovin kattavaa totuutta tapahtuman synnystä. Olin Kuvataideviikkojen alkuvaiheessa tapahtuman sihteeri ja sittemmin tiedottaja ennen kuin nykyinen tiedottaja Heikki Vesterinen vähän huolellisempana miehenä otti tehtävän vastaan. Myönnettävä on, että vähäinen dokumentointimme on tehty vain minimaalista kulloistakin käytännön tarvetta ajatellen.

Kun vielä kirjoittaa mukana olleena, joutuu helposti jälkiviisauden, kiitoksen kaipuun, kateuden ja muiden inhimillisten heikkouksien vietäväksi. Niinpä, rakas mahdollinen lukija, älä ota kaikkea nyt kirjoittamastani ihan todesta, sillä kuulun Mäntän kuvataideviikkojen perustajajäseniin, kun se perustettiin 1992. Tästä on sentään olemassa luotettava dokumentti. Paikalla muina perustajäseninä olivat Esko Lehtomaa, Sakari Leimola ja Sampo Linkoneva. Olen näistä alkuvaiheista saanut etuoikeutetusti kirjoittaa Mauri Mönkkösen Mäntän historia 1948-1992 -teokseen pienen laatikon jo vuonna 1998.

Kun olen vanhanaikaisesti sanottuna pääammatiltani kansansivistäjä eli nykyisemmällä kielelle kansalaisopiston rehtori, näen Mäntän kuvataideviikot suurena oppimisprosessina.

Kuvataideviikot on opettanut, että taide on monenlaista asiaa ja asiattomuutta. Sitä tehdään eri syistä ja se voi näyttäytyä mitä merkillisimmissä muodoissa. Taiteilija voi etsiä totuutta, ärsyttää tahallaan, saarnata, kertoa tarinaa, haltioittaa, vietellä ja esittää taidonnäytteitä.

Kuvataideviikkojen suuri innovaatio on sen aina vaihtuvan kuraattorin malli. Sen Kuvataiteen ystäville tarjosivat silloinen Suomen Taiteilijaseuran puheenjohtaja Kari Jylhä ja silloisen Suomen Taidemaalariliiton puheenjohtaja Erkki Hirvelä.

Jämsässä edelleen vaikuttava Hirvelä oli myös se henkilö, joka lausui ensisanoja Mäntän mahdollisuuksista kehittyä nykytaiteen keskuksena. Tälle ajatukselle, jonka kauppamiehenä itsekin esiinnyin, ei niinkään lämmennyt Maritta Pitkäsen johtama taidemuseo, vaikka niin toivottiin ja taivutteluakin yritettiin, vaan sen otti tehtäväkseen seudulle muuttanut Linkonevojen mesenaattisuku Sampo Linkoneva etunenässä. Hänen roolinsa yksittäisenä ihmisenä Kuvataideviikkoja kehitettäessä on ollut keskeisin ilman muuta. Sampolla on kykyä itsenäiseen ajatteluun, ennakkoluulottomuutta ja avarakatseisuutta. Ja ennen kaikkea hänellä on käytännöllisyyttä, jota meiltä taideihmisiltä usein puuttuu.

Tapahtuman toteutus on vaatinut valtavia ponnistuksia mukana olleilta. Heitä on lukematon joukko kaupunkikoneistosta yksityiseen tuntemattomaan uurastajaan, joka ei ole itseään tuonut esille. Myös vapaa yhdistystoiminta, kärjessään Lions Club Mänttä, on tehnyt uupumattomasti kovaa ja tuloksellista työtä.

Mäntän kuvataideviikot olikin alusta alkaen itsenäisellä pohjalla oleva ainutlaatuinen taidehanke. Sille oli tilaus, koska mittavassa kansallisessa festivaaliketjussa Finland Festivalsissa ei vielä tuolloin ollut kuvataidetta laisinkaan.

Jo ensimmäisellä kerralla pioneeritehtävään tarttunut ensimmäinen kuraattori Juha Sääski teki heti vakuuttavaa jälkeä. Myönnettävä on, että monen paikkakuntalaisen mieleen taisivat jäädä esimerkiksi piispan pojan haastavat kastraatiokuvat. Useat muutkin työt herättivät hämmennystä, koska nykytaide oli uutta eikä sillä lailla tuttua kuin tällä hetkellä.

On aika luonnollista, että tavalliset mänttäläiset eivät aina syttyneet festivaaliannille, vaikka sitä yritettiin höystää merkittävien kansainvälisten taideasiantuntijoiden myöntämillä palkinnoilla. Tämä näkyi paikallislehden palstoilla.

Olen itsekin sitä mieltä, että joskus taiteilijat ovat erehtyneet. En esimerkiksi voi vieläkään pitää huonoa vitsinä parempana teosta vaaleanpunaisesta Martti Ahtisaaresta, jota muka Siperia opettaa. Taiteilijatkin ovat ihmisiä ja siis erehtyväisiä.

Aluksi kaksivuosittain toistuva Kuvataideviikot valmisti mänttäläisiä Kiasman myötä tulleeseen nykytaiteen aaltoon. Useimmat Helsingissä esille tulleet tai palkitut taiteilijat oli jo Mäntässä nähty aiemmin. Eipä siis ihme, että nykyhesarin nuorina kuvataidekriitikkoina loistaa kaksi mänttäläistä Kuvataideviikon koulun käynyttä kirjoittajaa: Veikko Halmetoja ja Harri Mäcklin.

Meille mänttäläisille Kuvataideviikot on nyt jokavuotinen mahdollisuus kurkistaa suoraan nykytaiteen sisälle. Monet taiteilijat ovat tehneet vakuuttavaa jälkeä ja osoittaneet, että kuvataide on tärkeä osa inhimillistä elämää. Me mänttäläiset olemme oppineet taiteilijoilta, kuraattoreilta ja toisiltamme näinä 20 vuotena paljon enemmän kuin arvaammekaan.