André Svanström: Hakaristin ritarit

Vaiettu ja vääristelty kuva suomalaisista SS-miehistä muuttuu todellisuuden mukaiseksi

André Swanström: Hakaristin ritarit. Suomalaiset SS-miehet, politiikka, uskonto ja sotarikokset. Atena 2018. 428s.

Monella lailla mainiossa Suomessamme on pitkä vaikenemisen perinne. Sisällissotamme todellisuudesta vapaussotamyytin avulla vaiettiin monta sukupolvea. Jatkosodastamme eli pitkään myytti erillissodasta. Meillä oli sukupolven ajan vallassa presidentti, joka lapsisotilaana joutui panemaan toimeen sotarikoksia. Monen muun lailla hän joutui jatkosodan jälkitohinoissa vaihtamaan perusteellisesti kantojaan. Kilistely Hitlerin Saksan edustajien kanssa muuttui Stalinin edustajien vodkaryyppyihin ja menneestä vaikenemiseen.

Sotien välillä eliittimme kärki usein valitsi johtotähdekseen fasismin tai kansallissosialismin. Niiden kokiessa murskatappion ketään ei tuomittu ja valtaosa jatkoi eliittinä ikään kuin mitään ei olisi tapahtunut. Taas oli vaikenemisen aika.

Suomalaisista SS-miehistä enimmäkseen vaiettiin. Valtaosa jatkoi niin kuin ei mitään olisi tapahtunut. Sitä auttoi arvostetun professorin Mauno Jokipiin SS-miesten maineenhallintamielessä kirjoitettu heidän tilaamansa historia Panttipataljoona, jossa suomalaisten mukanaolo Hitlerin hankkeissa nähdään valkaistuna ja viattomana.

Kirjassaan Hakaristin ritarit historioitsija André Swanström asettaa Jokipiin tutkijaetiikan kriittiseen valoon, kun hän vakuuttavalla tutkimusaineistollaan kertoo suomalaisista SS-miehistä, politiikasta, uskonnosta ja sotarikoksista.

Juttuni on pitkä. Keskustelen mielellään sellaisten kanssa, jotka jaksavat kahlata sen läpi. Eihän historiasta voi olla yhtä ja ainutta tulkintaa, sanon alussa itseäni lainaten, sorry siitä.

Suomi vaikeni useiksi sukupolviksi sisällissodastamme. Sitä varten rakennettiin vapaussotamyytti joka kesti 60-luvulle ja Väinö Linnaan saakka. Lopullisestihan myytti murskaantui Heikki Ylikankaan Tie Tampereelle -teoksessa 90-luvun alussa. Sekään ei keskusteluitta mennyt, ja hyvä niin. Eihän historiasta voi olla yhtä ja ainutta tulkintaa.

Erillissota ajopuuteorioineen on myöskin myytistään purettu. Neuvostoliiton hajotessa tosin jatkosodan myyttiä yritettiin nostaa uudelleen jaloilleen, mutta sekin alkaa olla taakse jäänyttä historian tosiseikkojen kumoamista. Esimerkiksi Oula Silvennoinen ja kumppanit ovat vieneet jatkosodan aikansa eläneiltä tulkinnoilta pohjaa pois. Suomen liittolaisuus Hitlerin tuhoisaan sotaretkeen ei muuksi muutu, vaikka sitä on eufemismein yritetty häivyttää - tai sitten asiasta on haluttu vaieta.

Vaikenemisella on Suomessa pitkät perinteet niiltä ajoilta, kun olimme suoraan suurvaltojen alaisuudessa. Sisällissota ja sen jälkeinen valkoisen Suomen hämärä antoivat vaikenemiselle hyvän pohjan. Niinpä Urho Kekkonenkin nuorena, kohtuuttoman nuorena, melkeinpä lapsisotilaana, kuten hän muistelmissaan vaikuttavasti kertoo, joutui sisällissodassa toimiin, joita nykykatsannon mukaan voi pitää sotarikoksina, vaikka niille murhille valkoinen Suomi antoi syytesuojan.

Suomen sitoutuminen Hitlerin tuhoamissotaan ja sitten äkkinäinen käänne Neuvostoliiton holhoukseen antoivat lisäpontta Kekkosen kaltaisille hiljaisille miehille. Useat heistä sujuvasti vaihtoivat puolta ja aikansa saksalaisten kanssa kilisteltyään vaihtoivat juomansa päihdyttävään punaiseen shampanjaan tai vodkaan.

Niinpä Suomessa ei turhia laverreltu Stalinin vainoista, jotka ulottuivat uskomattomalla tavalla jopa valkoista valtaa paenneisiin suomalaisiin kommunisteihin Karjalassa. Gulageista ei voitu puhua edes 70-luvulla, kun Aleksandr Solzhenitsynin monumenttia Vankileirien saaristo ei voitu julkaista Suomessa. Kun taistolaisuudesta joskus vielä saisimme pätevää historiaa, en yhtään ihmettelisi, jos tämä hiljaisten miesten vaikeneminen nähtäisiin merkillisen suomalaisen uusstalinismin yhtenä syynä.

Suomalaisten SS-miesten myytti on elänyt vahvasti. On painotettu, että nämä noin 1400 sotilasta olivat jääkäreiden tavoin Saksassa koulutettavana isänmaan asialla eivätkä he osallistuneet kansanmurhiin ja sotarikoksiin, vaikka olivatkin Saksan itärintamalla, jossa holokausti on täydessä vauhdissa.

Kun Suomi irtaantui uskomattomalla tavalla toisesta maailmansodasta, josta voimme lähinnä kiittää Mannerheimin palautunutta realismia ja Paasikiven pitkää linjaa, ketään äärioikeistolaista ei tuomittu. Ei heitä täällä vilissyt, niin kuin keveitä letkauksia harrastava Lasse Lehtinen on joidenkin tutkijoiden väittänyt nähneen, mutta he olivat usein yhteiskuntamme eliittiä, professoreita ja piispoja, ja he saivat jatkaa ikään kuin mitään ei olisi tapahtunut.

Vapaina saivat jatkaa myös useimmat SS-miehet. Heitä ympäröi se turvallinen hiljaisuus, joka oli vallalla sotien jälkeen. Joku sentään joutui natsismin ja fasismin koettua täydellisen murskahäviön lähtemään vapaaehtoisesti maanpakoon. Jotkut sitoutuivat tuhoaan kohti meneviin saksalaisiin sotajoukkoihin eli viholliseen, kuten valtaisan myytin takana oleva juopotteleva tappelija Lauri Törni.

Lukiessani André Swanströmin vaikuttavaa tutkimusta Hakaristin ritarit mieleen palautui pari kirjaa. Ihmettelin aluksi, kuinka helppoa oli samastua kirjan kuvaamiin nuoriin sotilaisiin. Syynä taitaa olla, että nuoruuden ensimmäisiä tiiliskiviromaaneita oli Niilo Lauttamuksen Vieraan kypärän alla, joka teinin nuorta mieltä melkeinpä järkytti ja itse asiassa sai ensimmäisiä kertoja miettimään Linnan Tuntemattoman ohella, mitä järkeä sotimisessa on. Vieraan kypärän alla kuvaa nuorta miestä, joka lähtee Saksaan sotimaan. Romaani on muistini mukaan realistinen ellei jopa naturalistinen. Ei siinä kuitenkaan mitään holokaustikuvauksia ole eikä sen viritys ole pasifistinen kuten Linnalla.  Ehkä holokaustin kauhuja onkin mahdollista pitää totena vasta sitten, kun uudempi historiankirjoitus Timothy Snyderin tapaan oli selvittänyt koko hirvittävän totuuden tappotantereineen ja keskitysleireineen. Näitä selvityksiä  suomeksikin tuli vasta tällä vuosikymmenellä.

Toinen kirja, jonka Svanströmin tieteellinen tutkimus palauttaa mieleen jokaiselle lukijalle, on Mauno Jokipiin tutkimus samasta aiheesta kuin Hakaristin ritarit eli suomalaisesta SS-pataljoonasta. Jokipiin teos on nimeltään Panttipataljoona. Arvovaltainen historioitsija, professori Jokipii oli täällä itäisellä Pirkanmaallakin tuttu. Hän on kirjoittanut paikallishistoriaa muun muassa Ruovedestä, ja hän oli voimakkaasti mukana Mäntän historian taustahahmona.

Hakaristin ritarit on vakuuttava antiteesi Jokipiin aikanaan hyvinkin luotettavana pidetylle tutkimukselle. Svanström purkaa suomalaisista SS-miesten myytistä pala palalta kaiken. Osoittautuu, että myytin suurimpia luojia on ollut Jokipii. Panttipataljoona on tilaustyö, jonka tarkoituksena pitää suomalaiset SS-miehet isänmaan asialla olleina viattomina, puolueettomina ja puhtaina sotilaina. Arvostetun historioitsijan ammattietiikka asetetaan kovalle koetukselle. Oliko hänellä ja hänen ikäpolvellaan sitten muita mahdollisuuksia, on sitten toinen juttu. Tapoihimme kuului vaieta tai sivuuttaa monet asiat, koska niistä puhuminen olisi saattanut vaarantaa kansallista olemassaoloamme. Vaikeniko Suomi fasisteistaan Kekkosen johdolla ja oliko siihen syytä, ovat jälkikysymyksiä, jotka heräävät nyt, kun tiedämme SS-miehistämme ja fasisteistamme enemmän.

Hakaristin ritareiden joukossa on eräs mielenkiintoinen tyyppi. Hän on Sulo Suorttanen. Hän sai Natsi-Saksassa koulutuksensa maineikkaassa Tötzin sotakoulussa, jonka opetukseen kuului Hitlerin Taisteluni kirjan ajatuksista kirjoitettavat esseet, vierailut keskitysleireissä, Hitlerin puheiden kuuntelu aidoilla paikoilla, rotuoppi, juutalaisviha ja oppi herrakansoista. Näitä eliittiupseerioppilaita palveli viisikymmentä keskitysleirivankia ikään kuin malliksi.

 Suorttanen oli puolustusministeri 1966-1970. Kekkonen nimitti maalaisliittolaisen puoluetoverinsa tehtävään. Muistan nuorena sodanvastustajana 60-luvun lopulta, kuinka Suorttanen sanoi merkitsevästi ja kenties yllättävästi olevansa pasifisti. Hän oli niitä SS-miehiä, jotka kokemuksistaan oppivat ja tarkistivat kantojaan.

Kaikki SS-miehet eivät sellaisia olleet. Tiukimpia ja vakaumukseltaan lujimpia natseja oli Unto Boman. Hänellä oli vähäisestä sotilas- tai muusta koulutuksesta huolimatta tärkeä organisaattorin rooli SS-joukkojen asioiden edistämisessä sekä kotimaassa että Saksassa. Boman joutui Neuvostoliittoon vangituksi heti sodan jälkeen moneksi vuodeksi ja sen päälle vielä karkotetuksi useaksi vuodeksi Siperiaan. Hän julkaisi 50-luvun lopulla Neuvostoliiton vankilaoloja ja Siperiaa kuvaavan kirjan Berijan tarhat. Nimi oli muuttunut sitä ennen Bomanista Parvilahdeksi. Kirjassaan Parvilahti edelleen esittää antisemitistisiä huomioita estoitta, Swanström osoittaa. Luonnollisesti teoksen antikommunismi herätti jopa kansainvälistä huomiota niin, että Parvilahti kuollessaan Espanjassa 70-luvulla oli äveriäs mies.

Swanström on kirkkohistorioitsija, ja hän kiinnittääkin paljon huomiota SS-pataljoonan kristilliseen ja uskonnolliseen ulottuvuuteen. Kansallissosialismihan oli kristinuskon vastainen periaatteessa. Se kyllä ymmärrettiin Suomen kovasti Hitlerin Saksaan kallellaan olevissa kirkollisissa piireissä, mutta tämä ristiriita vaieten ohitettiin, koska Hitlerissä nähtiin sen pahimman eli Stalinin ateistisen Neuvostoliiton kukistaja. Körttiläisyys oli vahvaa pohjaa äärioikeistolle ja SS-miehille. Niinpä Pohjanmaalla nähtiin sellainenkin aatehistoriallinen paradoksi, kun SS-mies uniformuunsa pukeutuen esiintyi körttiseuroissa.  Hienosyisesti Swanström kuvaa myös SS-joukkojen sotilaspastoria, joka tiedosti kristillisyyden ja natsismin  perusristiriidan.

Swanströmin tutkimus suomalaisista SS-miehistä antaa lukijalleen tietoa suomalaisen natsismin ja fasismin  pimeyden ytimestä, jotta tietäisimme enemmän ja luulisimme vähemmän omasta kansallisesta historiastamme. Hakaristin ritarit katsoo todellisuutta suoraan ilman minkään sortin ideologiaa asettuen kuitenkin napakasti puolustamaan ihmisoikeuksia, oikeusvaltiota ja demokratiaa eli valistusaatteista noussutta tälläkin hetkellä monessa paikassa vaarassa olevaa sivistynyttä ihmiskäsitystä. Uudempi suomalainen historiankirjoitus on saanut merkittävän lisän.